Katoavien levyhyllyjen mysteeri

Vuodenvaihde on hyvä hetki puntaroida ajan henkeä. Mitä mieltä olet näistä väitteistä?

1. CD-levyt ovat halvempia kuin koskaan
Alle puoli vuotta vanhan levyn voi löytää reilusti alle kymmenellä eurolla eikä siinä tarvitse olla mitään taiteellista vikaa. Tämän voi mainiosti todeta menemällä levykauppaan juuri nyt, kun käynnissä on jokavuotiseksi vuodenvaihteen perinteeksi muodostunut Levyale. Alennusmyynti on kuitenkin käytännössä ympärivuotinen ja halvimman hinnan löytäminen on netissä hyvin helppoa. Entäpä käytetyt levyt? Niitä saa puoli-ilmaiseksi kierrätyskeskuksista, jonne moni on joutunut kokoelmansa dumppaamaan, kun divarit eivät CD-levyjä suostu enää ottamaan vastaan.

2. Omistamisen tarve vähenee
Miksi ne levyt sitten ovat siellä kierrätyskeskuksissa? Siksi, koska verkossa on valtava musiikkikokoelma muutaman klikkauksen päässä käytettävissä milloin vain missä vain. Suurelle fyysiselle levykokoelmalle ei ole kodissa tarvetta. Minä näen tämän osana laajempaa ajattelutavan muutosta: kaikkea ei tarvitse omistaa. Internet mahdollistaa entistä joustavampia tavaroiden vuokraus- ja lainauspalveluita. Tälle on jo vakiintunut sanakin: jakamistalous. Omistaminen vaihtuu yhä useammin palvelujen käyttämiseksi.

3. Levykokoelmia ja kirjahyllyjä ei enää arvosteta
Harmittaa myöntää, mutta Teuvo Loman saattoi olla oikeassa väittäessään kirjahyllyjen olevan muinaismuistoja. Usein asia on ratkaistu jo arkkitehdin suunnittelupöydällä niin, että ainakaan olohuoneessa ei kirjahyllylle sopivaa paikkaa edes ole. Minua tämä harmittaa ja ihmetyttää, koska levy- ja kirjahyllyjen tutkiminen on mielenkiintoista puuhaa: hyllyjen sisällön perusteella saa niiden omistajasta pääteltyä hyvinkin paljon. Tai jos ei muuta irtoa, niin ainakin hyviä keskustelunavauksia.

Ilmiö näkyy kirjastoissakin monella tapaa, selkeimmin kirjastojen poistomyynneissä, joissa kirjoja jää myymättä paljon enemmän kuin aikaisemmin. Kirjastojen lainaluvut eivät ole suuresti romahtaneet, mutta huolestuttavaa on se, että nuorten lukeminen on vähentynyt. Todellakin: 15-24-vuotiaita nuoria miehiä ei turhan usein kirjastossa näe.

Kirjastojen kannalta tässä kaikessa on kuitenkin myös mahdollisuuksia. Ainakin tuo jakamistalous on nimenomaan kirjastojen ydinaluetta. Sovitaan sitten niin, että ulkoistetaan levy- ja kirjahyllyt kodeista kirjastoihin. Me pidämme hyllyt ojennuksessa ja päivitämme klassikoiden sekaan uutuuksia. Sitten kun tarvitset sen yhden biisin, jota et mistään muualta saa käsiisi, me hankimme sen sinulle käden käänteessä. Ehkä aika rehvakas uudenvuodenlupaus, mutta siihen tähdätään!

Tervetuloa harjoittamaan jakamistaloutta kirjastoon myös vuonna 2015!

Ps. Jos kuitenkin haluat kotiisi kirjahyllyn, mutta et ihan perinteistä, täältä saa vinkeitä ideoita. 

"Lajitteluun intoutunut ja elämään kyllästynyt ihminen, joka kaipasi lisää järjestystä"

Facebook-kaverini seinällä käytiin äskettäin keskustelua kaunokirjallisuuden eri lajien hyllyttämisestä erikseen. Erityistä kummastusta herätti novellien erottaminen muusta proosasta. Suuri osa keskustelijoista oli ei-kirjastolaisia (myös keskustelun aloittanut kaverini). Kommentit olivat melko värikkäitä ja sieltä poimin tämän bloggaukseni otsikon. Otsikon lausahdus on melko osuva kirjastoihmisen määritelmä, mutta onko se koko totuus?

Tässä en nyt ota novelleihin tai muuhun kaunokirjallisuuden hyllytykseen kantaa. Samaa asiaa joudutaan kuitenkin miettimään myös kirjastojen musiikkiosastoilla, esimerkiksi juuri nyt, kun mylläsimme Vaajakosken musiikkiosaston pop-rock-levyhyllyä uuteen järjestykseen. Tavoitteena on selkeyttää ja helpottaa kirjaston käyttöä, mutta voiko tässä käydä niin, että asiakkaiden on entistä vaikeampi löytää hakemaansa?

Vaajakosken musiikkikokoelma on ollut kokoonsa nähden hyvin vähän lajiteltu. Esimerkiksi juuri tämä pop-rock-osasto: kaikki tyylit ovat olleet sulassa sovussa samoissa aakkosissa, oli se sitten punkia, discoa tai bluegrassia. Se oli ihan toimiva ratkaisu, tai ainakin harvat hyllyjärjestystä koskevat asiakaskommentit olivat positiivisia.

Olematon negatiivinen palaute ei kuitenkaan välttämättä tarkoita sitä, että asiat olisivat täydellisessä jamassa. Noin vuosi sitten "intouduimme lajittelemaan". Totesimme, että Suomi-räppiä kysellään paljon, joten tuntui perustellulta ottaa hiphop ja rap-musiikki erilleen, jotta tuon tyylilajin ystävien kirjastokäynnit olisivat antoisampia. Samalla, kun sille tielle lähdettiin, otettiin omille hyllyilleen myös tekno ja reggae + ska, nekin kun ovat selkeästi omat juttunsa.

Nämä erottelut toteutettiin kirjastoille tavallisimpaan tapaan: luokkanumeroita käyttäen. Jokaisen levykotelon reunaan kiinnitetyn luokkanumeron mukaan levyt on kätevä järjestää musiikkityylin mukaan ja verkkokirjastossa sama numero tarkoittaa nimenomaan hyllypaikkaa. Numerot ovat kuitenkin monille asiakkaille vähän hankala tapa lähestyä musiikkikokoelmia. Niinpä joissakin kirjastoissa on viime vuosina lähdetty rakentamaan hyllyjärjestystä luovempaan tapaan. Esimerkiksi taidemusiikkia on järjestetty hyllyihin säveltäjän mukaan, sisälsivät ne levyt sitten sinfonioita (78.541), oopperoita (78.351) tai konserttoja (78.55).

Entä jos Beethovenin levyllä on myös pari biisiä Brahmsilta? Entä jos haluan tutustua eri säveltäjien sellokonserttoihin?  Väliaikaiset nostot ja näyttelyt ovat kannatettavia, mutta pysyviä hyllyjärjestyksiä säveltäjien mukaan en kannata. Kirjastoissa aineiston pitää olla esillä niin, että sitä on A) mielekästä selata hyllyillä, mutta samalla B) tietokannasta haetun niteen pitää olla helposti ja loogisesti löydettävissä hyllystä. Nämä tavoitteet ovat valitettavasti jotakuinkin käänteisessä suhteessa keskenään. Siitä kuitenkin pitäisin kiinni, että verkkokirjastossa näkyvä hyllypaikkatieto olisi yhteneväinen fyysisen hyllyn kanssa.

Täydellistä ja lopullista hyllyjärjestysratkaisua ei siis taida olla. Tänään otimme, vuosien jahkaamisen päätteeksi, pop-rockin seasta erilleen luokan 78.89112: hard rock / heavy rock. Heavy on ihan perusteltu erilleen otettava, mutta hard rockin takia olen tätä erottelua lykännyt. Missä menee tavallisen rockin ja hard rockin välinen raja? Aika monen yhtyeen/artistin kohdalla sitä on vaikea vetää. Entä jos artistin tuotannossa on kevyempiä ja raskaampia levyjä? Laitetaanko ne silloin eri luokkiin ja siten eri hyllyihin? Vastaus: kyllä. Näistä epäkohdista huolimatta uskon, että tekemämme hyllyjärjestysmuutos on enimmäkseen toimiva. Jäämme odottamaan asiakaspalautetta, tervetuloa antamaan.

Ps. Alussa mainitsemassani Facebook-keskustelussa ihmeteltiin myös, että "kukahan raukka siellä istuu illat pitkät miettimässä, mihin hyllyyn sijoitetaan scifi-trilleri, maagis-realistinen sukusaagamuistelmateos, enkeli-sotakirja"... Täällähän me näitä mietitään, että pitäisikö Kaija Koo olla iskelmässä vai pop-rockissa. Esimerkkejä hankalasti kategorisoitavista teoksista löytyy toki paljon, mutta toisaalta suurin osa sujahtaa paikalleen aika helposti. Eli ei meillä yöunet mene, kiitos vain huolenpidosta. Enemmän olen huolissani asiakkaista, jotka eivät tule kysymään neuvoa kirjastohenkilökunnalta, vaan poistuvat tyhjin käsin. Sitä paitsi juuri heiltä me tarvitsisimme palautetta hyllyjärjestyksestämme!

Laina-ajan lyhyt historia

Häämusiikkilevyt ovat meillä pikalainoja. Mutta mitä pikalaina tarkoittaa? Yhden yön juttu?

Kirjastoissa yleisimmin käytössä oleva laina-aika on neljä viikkoa. Muut laina-ajat ovat perusteltuja poikkeamia tästä normista. Eripituisilla laina-ajoilla pyrimme palvelemaan asiakkaitamme paremmin, esimerkiksi parantamaan kysytyn aineiston saatavuutta.

Aina välillä on kuitenkin hyvä miettiä itsekriittisesti, onko kaikille poikkeuksille riittäviä perusteita. Entä saavatko asiakkaamme helposti ja riittävästi tietoa laina-ajoistamme?

Tämä pikalaina on hyvä esimerkki. Kun aiemmin oli vain neljän viikon lainoja, niin pikalainan kahden viikon laina-aika oli selkeä konsepti. Sitten keksittiin viikkolaina-idea ja -nimi. Hyvä idea ja informatiivinen nimi, ei siinä mitään, mutta rinnakkain laitettuna käsitteet viikkolaina ja pikalaina johtavat ajatukset harhaan.

Pikalaina-aika todellakin tarkoittaa meillä kahta viikkoa. Epäselvää tilannetta korjaisi, jos kaikissa pikalainatarroissa lukisi "2 viikkoa". Pikalainakirjoissa näin jo onkin. Levyjen kansiin on haluttu laittaa pienempiä tarroja, siksi se laina-ajan pituus jätettiin tarrasta pois. Tämä kuitenkin aiheuttaa jatkuvasti sen verran sekaannusta, että jotenkin se laina-aikatieto on siihen saatava. Lisään asian to do -listalleni.

Onko häämusiikkilevyjen edes tarpeellista olla kahden viikon laina-ajalla? Havahduin asiaan äskettäin, kun huomasin, että häälevyjä on hyllyssämme useampi kappale samaa levyä. Eikös nyt pitäisi olla näiden sesonki? Todennäköisin selitys lienee, että häämarssin ja -valssin valintaa varten ei enää tarvitse tulla kirjastoon levyjä lainaamaan, sillä valinnan voi tehdä YouTube-pohjalta. Häälevyjen osalta kysynnän ja tarjonnan epäsuhtaa ei siis enää tarvitsisi tasoittaa lyhyemmällä laina-ajalla?

Myös joululevyt ovat pikalainoja. Näin levyt kiertävät nopeammin ja varaamisessakin on järkeä: levyn saattaa ehtiä saamaan joulusesongin aikana. Joululevyissä pikalaina-aika siis on edelleen perusteltu (mutta niihinkin pitäisi saada se 2 vkoa -merkintä).

Entäs sitten eri aineistolajit: esim. DVD:t yksi viikko, lehdet 2 viikkoa? Laina-aikoja ei ole merkitty niteisiin, vaan oletamme asiakkaiden tietävän tämän asian. Toki kerromme asian täällä ja kirjastotilassa yritämme tiedottaa lipun ja lapuin, mutta aina joku asiakas yllättyy ikävästi. Sitä paitsi pitäisiköhän DVD-levyillä olla pidempi laina-aika, kun niitäkin alkaa meillä olla jo kysyntään nähden riittävästi? Varsinkin useamman levyn DVD-boksille viikon laina-aika on melkoisen lyhyt.

Tilannetta sekoittaa vielä asiakkaiden hiljainen tieto: edelleen asiakkaat Vaajakoskella kysyvät, että "onko tällä kirjalla lyhyempi laina-aika, kun se on uutuus?" Jyväskylän maalaiskunnan kirjastossa nimittäin uutuudet olivat kahden viikon lainoja, eikä sitä merkitty mitenkään niteeseen. Voi olla, että joku muistelee sitäkin, että myös musiikkilevyillä oli kaikilla kahden viikon laina-aika. Viisi vuotta tuntuu olevan liian lyhyt aika tällaisten asioiden unohtamiseen.

Tuntuuko siltä, että tämä on aivan liian sekavaa? Onneksi on yksi varma konsti: tarkista eräpäivät lainakuitista. Sen kun tekee jo kirjastossa, niin voi palauttaa saman tien ne lainat, joiden eräpäivät eivät tyydytä. Tämä lienee paras tapa välttyä yllätyksiltä.

Ps. Nyt vielä tarkistan, että minun kaikilla lainoillani on neljän viikon laina-aika. Lähden nimittäin kuukaudeksi kesälomailemaan, enkä aio tulla käymään kirjastossa lähestyvän eräpäivän takia. 

Tarra - ystävä vai vihollinen?

Kirjastossa työskentelevä musiikin ja levyjen ystävä aina silloin tällöin ahdistuu levyihin kiinnitettävistä kirjaston tarroista. Tarrat ovat välttämättömiä, jotta levyjen palautus, lainaus, hyllytys ja muu hallinnointi olisi sujuvaa. Silti: kun pahvikantiseen CD-koteloon kiinnitetään tarra, on se levynkansi lopullisesti tärveltynyt. Erityisen suuri esteettinen haitta on, jos tarrat kiinnitetään etukanteen. Jos taas tarrat liimataan takakanteen, ongelmana on tärkeän informaation peittäminen.

Mitä tässä voisi tehdä? Olisiko tarrojen aiheuttamaa vahinkoa jotenkin mahdollista minimoida?

Tarvitaanko niin paljon tarroja? Levyn kanteen liimataan viivakooditarra ja niin sanottu infotarra, jossa kerrotaan levyn luettelointitiedot. Viivakooditarroja tarvitsemme ainakin siihen asti kun (ehkä joskus) siirrymme käyttämään lainauksessa ja palautuksessa RFID-tunnisteita.

Suurempi tarra ja siinä mielessä myös suurempi ongelma on infotarra. Levyt tarkistetaan jokaisen palautuksen jälkeen ja varmistetaan, että kaikki pakettiin kuuluvat osat ovat tallella: montako levyä ja kuinka monta sivua kansivihkossa pitäisi olla. Tarkastustyötä helpottaa ja nopeuttaa huomattavasti, että nämä tiedot ovat levykotelon infotarrasta luettavissa eikä tietoja tarvitse hakea tietokoneelta. Palautusmäärät ovat (onneksi, kiitos teille) sellaisia, että yhtään ei parane hidastaa tarkistusprosessia.

Infotarra on tarpeen myös hyllytyksessä. Levykotelon selkämykseen laitettu ns. signum-tarra kertoo kyllä kolme ensimmäistä kirjainta, jonka mukaan levy aakkostetaan. Kolme ensimmäistä kirjainta ei vain välttämättä riitä ja joskus, varsinkin taidemusiikissa, voi levynkannen perusteella olla hankala tietää, minkä nimen mukaan levy aakkostetaan. Infotarrasta voi tarkistaa myös teoksen nimen niin kuin se tietokannassa kerrotaan, mikä voi olla muotoilultaan erilainen kuin levyn kannessa. Siinä mielessä infotarrasta hyötyy siis myös yhtä tiettyä levyä etsivä asiakaskin.

Voisiko tarran sijoittamisessa käyttää enemmän harkintaa?
Pitääkö tarra lätkäistä aina siihen samaan paikkaan, vai voisiko paikan katsoa levykohtaisesti? Kokemus on osoittanut, että on yllättävän työlästä lainata ja palauttaa suurta määrää levyjä, jos viivakooditarra ei ole aina samassa paikassa. Jyväskylän maalaiskunnassa viivakooditarran paikka oli CD-levyissä (yleensä) takakannessa, joten edelleen jonkin verran asiakkaat joutuvat pyörittelemään levykoteloita. Infotarran suhteen on sama juttu, vaikka se ei niin koskekaan asiakasta, vaan levyjä tarkistavaa henkilökuntaa. Tarrojen vakiopaikat nopeuttavat levyjen käsittelyä myös siinä vaiheessa, kun levyjä valmistellaan lainauskuntoon. Infotarran paikasta voi toki keskustella, mutta kovin hyviä vaihtoehtoja ei ole tarjolla. Eikö kuitenkin ole hyvä, että infotarra on kiinni muovikotelon etukannessa, jonka alta vihkon saa helposti ulos, eikä siten tarran alle jää tietoa piiloon? (Pahvikotelot ovat asia erikseen.)

No voisiko sitten tarrat edes olla pienempiä? Viivakooditarroja on varmasti myös pienempiä markkinoilla. Jyväskylän kaupunginkirjaston niteissäkin on vielä jonkin verran entisiä maalaiskunnan ja Korpilahden tarroja, jotka ovat huomattavasti pienikokoisempia. Jostain syystä ne vain eivät tunnu toimivan lainaus- ja palautusautomaateilla niin hyvin kuin nyt käytössä oleva tarramalli. Tässä tarvittaisiin siis tuotekehittelyä, mutta se ei ole kirjaston omissa käsissä.

Infotarrankin pienentäminen on hankalaa. Periaatteessa tarrat olisi mahdollista yhdistää: kirjastojärjestelmässämme on mahdollista tulostaa viivakoodi infotarraan. Silloin siis tarvittaisiin kahden sijasta vain yksi tarra (joka tosin ei olisi yhtään nykyistä infotarraa pienempi). Käytännössä on kuitenkin kätevämpää, että infotarra ja viivakooditarra ovat erillisiä, siksi tätä mahdollisuutta ei käytetä.

Summa summarum: kirjastossa asetetaan käytännöllisyys esteettisyyden edelle. Pyrimme välttämään levykotelon sisältämän informaation peittämistä, koska se on kirjaston ensisijainen tehtävä: informaation tallettaminen haettavaan muotoon. Asioilla on kuitenkin tapana kehittyä, eli ehkä jonain päivänä pystymme kohtelemaan kunnioittavammin graafisten suunnittelijoiden työtä ja levykoteloita esteettisinä esineinä. Mutta en kehota odottamaan hengitystä pidättäen.

Ps. Jotain kehitystä sentään on jo tapahtunut. Katsokaapa levyjen päädyissä olevia ns. signumtarroja: aikaisemmin selkätarrat olivat samankokoisia kuin kirjoissa, mutta nykyään tarroista askarrellaan olennaisimmat tiedot pienemmiksi paloiksi ja liimataan vain ne levyn kansipaperiin. Tämä helpottaa myös levyn kansien osien vaihtamista, jos esimerkiksi keskiön hampaat lähtevät irti.

Miten levyjen pitäisi olla esillä?

Hiihaa, Vaajakosken musiikkiosastolle saatiin uusi kaluste! Tähän kyllä kelpaa laittaa esille uutuudet, viikkolainat ja tänään palautetut. Autenttista asiakaspalautetta ei ole vielä kuultu, mutta ainakin omaan silmääni tämä sopii hyvin ja käytettävyyskin on kohdallaan. Aikaisempi laatikosto sai moitteita, joten voisi luulla, että tämä muutos miellyttäisi myös asiakaskuntaamme.

Mikä olisi kaikkein paras kirjastokaluste CD-levyille? Miten levyjen pitäisi olla esillä? Tähän ei ole yhtä oikeaa vastausta. Uutuudet ja tänään palautetut saavat olla eri lailla esillä kuin muut levyt, enemmän tyrkyllä. Näin useimmissa kirjastoissa onkin. Mutta entäs ne varsinaiset levyhyllyt?

Monet tuntuvat pitävän levyjen selaamisesta läpsyttelemällä, tiedättehän ne varsinkin levykaupoista tutut levytelineet. Kansikuvat pääsevät hyvin esille ja kiinnostuksen herättänyt levy on helppo ottaa hypisteltäväksi. Se mikä sopii kauppaan ei kuitenkaan välttämättä sovi kirjastoon. Kirjastossa etsitään usein juuri tiettyä levyä, kun taas kaupassa ollaan enemmän selailemassa. (Vaikka onhan näitä läpsytelineitä käytössä kirjastoissakin, mutta lähinnä vain pienissä kokoelmissa.)

Minä kyllä haluaisin levykauppa-asiakkaanakin (tai musiikkiharrastajakaverin kotona) tutkia levykokoelmaa tehokkaammin. Mieluiten niin, että levyt ovat hyllyssä ja näen levyistä vain selkämykset, niskan kipeytymisen uhallakin. Myös kirjastotyöntekijän näkökulmasta hyllyyn järjestäminen on parempi vaihtoehto, ainakin jos levyt halutaan pitää aakkosissa.

Tietenkin hyvällä musiikkiosastolla laitetaan levyjä tyrkylle muutenkin, esimerkiksi järjestämällä levyjä näyttelyksi jollakin tietyllä teemalla. Levyjen ei siis ole hyvä olla vain ja ainoastaan omalla paikallaan aakkosissa. Hyllyasioissakin kompromissit ja hybridiratkaisut ovat avain onneen, uskon.

Tulkaa testaamaan, miten meidän uusi kalusteemme pärjää. Ja jos näette jossain jonkun hyvän levyhyllyidean, kertokaa siitä meille!

Ps. Minun näkemistäni levyhyllyratkaisuista radikaalein on tehty Helsingin Kirjasto 10:ssä. Siellä levykotelot on purettu ja kansipaperit ja levyt sujautettu muovitaskuihin. Näin ei tarvitse korjata harmillisen herkästi rikkoutuvia koteloita ja levyt mahtuvat pienempään tilaan. Minun tehokkuusvaatimuksiini tai estetiikan tajuuni tämä ei kyllä sovi ollenkaan...

Beatles julkaisee uuden levyn

Beatlesin tuotantoa on taas tarjolla uudessa paketissa. Tällä kertaa kaupataan Beatles-levyjen Amerikka-versioita. Pitäisikö nämäkin versiot tilata kirjastoon? Kuinka mones kerta tämä lieneekään, kun samat levyt yritetään myydä uudelleen?

Uudelleenjulkaisukertojen määrä riippuu siitä, miten lasketaan. CD-muodossa Beatlesin tuotanto on julkaistu oikeastaan vasta kahdesti: ensimmäisen kerran 1987-88 ja toisen kerran 2009. 80-luvun julkaisut eivät hivelleet hifistien korvia, joten siinä mielessä uudelleenjulkaisulle oli ihan oikeasti tilausta. 2009-versioissa remasterointiin, miksauksiin ja julkaisujen ulkoasuun kiinnitettiinkin kiitettävän paljon huomiota ja vastaanotto oli pääosin kiittävää.

Eli ei tuo Beatlesin uudelleenjulkaisutahti nyt niin kovin kova ole. Tämä 2009 CD-julkaisu oli kuitenkin himpun verran ylilyövä erillisine mono- ja stereo-paketteineen. Nyt julkaistu ylellinen U.S.-paketti on liian samanlainen ja tulee liian pian, mikä ainakin minulla aiheuttaa tunteen liian tiheästä tarjonnasta.

Anthology-sarja ja BBC-live-kokoelmat ovat nekin minun mielestäni hieman liioittelua. Tokihan levytyshistoria kiinnostaa, mutta vähemmälläkin tulisi asia selväksi. Paul McCartneyn vaihtoehtoinen näkemys Let it be -levystä on sekin toisaalta mielenkiintoinen, toisaalta turhuuden rajoilla. Nyt julkaistavat U.S.-versiot menevät samaan kategoriaan, ainakin meidän eurooppalaisten näkökulmasta. Aika moni amerikkalainen kuitenkin on lapsuudessaan kuunnellut Beatlesia nimenomaan amerikkalaisilta levyversioilta, joten heille voivat nämä CD:t tarjota melkoisen nostalgiatripin.

Kaiken tämän marmatukseni jälkeen olen silti sitä mieltä, että Beatles-tuotannon uusissa julkaisuissa on pysytty melko maltillisella linjalla. Beatlesin musiikki menisi kaupaksi vaikka minkälaisessa paketissa, mutta oikeuksien haltijat ovat pyrkineet pitämään brändin tason korkealla. Beatles-biisejä ei ole sekalaisilla kokoelmilla, ainakaan alkuperäisinä esityksinä. Beatles-kokoelmalevyjä ei ylipäätään ole CD-muodossa muita kuin klassikot punainen ja sininen sekä listaykköskokoelma 1. Se on yllättävän vähän, jos verrataan mihin tahansa muuhun maailmanlaajuisesti tunnettuun bändiin. (Love-albumin voisi tietysti laskea kokoelmaksi, mutta minusta se on jotain muuta.)

Vielä niistä U.S.-levyistä: taidan tyytyä tilaamaan kirjaston kokoelmiin vain Yesterday and today -levyn, lähinnä ulkomusiikillisista seikoista. Siihenhän liittyy se pahennusta herättänyt ja hyllytetty "teurastamo"-kansikuva. Kyseinen kuva on luonnollisesti mukana tässä uudelleenjulkaisussa. Kirjasto toimii tässäkin ns. resurssiviisaasti, koska teidän ei tarvitse hankkia tällaisia kuriositeettilevyjä omaksi.

Ps. En tiedä, mikä on ennätys yksittäisen levyn uudelleenjulkaisujen määrässä, mutta Pink Floydin Dark side of the moonin täytyy olla aika lailla kärjessä. Tämän selvityksen mukaan kyseinen levy on masteroitu CD-julkaisua varten yksitoista kertaa! Siltikään yksiselitteisesti parasta versiota ei ole saatu aikaiseksi, vaan keskustelu jatkuu edelleen... Keski-kirjastojen neljä eri versiota riittänevät hyvin.

Informaatikon tunnustukset

Työpisteessäni on useampi hyllymetri CD-levyjä, jotka ovat olleet siellä jo vuosia, ilman että olen tehnyt niiden eteen oikein mitään.

Näin, nyt se tuli sanottua. Tähän tunnustukseeni sain vauhtia mainiolta Librarian Shaming -sivustolta, jossa kirjastolaiset ympäri maailmaa tunnustavat rikoksiaan. Erityisesti tuo viereinen tunnustus osui lähelle tätä minun tilannettani. Tosin nämä työpisteessäni marinoituvat levyt ovat sentään "korjauksessa", eivätkä näy verkkokirjastossa kirjaston hyllyssä olevina.

Miten tähän on päädytty? Kysymys on puutteellisesti, huonosti tai peräti väärin luetteloiduista levyistä. Useimmista levyistä puuttuvat osakohteet, eli nämä levyt saa hakutulosjoukkoon, vaikka hakee niiden sisältämien kappaleiden nimillä. Lisäksi levyyn kiinnitetyt tarrat, joita käytetään hyllytyksen ja aakkostuksen apuna, ovat kaikissa uusimisen tarpeessa.

Suuri osa näistä levyistä on poimittu hyllystä jo kuntaliitoksen yhteydessä vuonna 2009. Yhdistimme kolmen eri kirjaston tietokannat, minkä seurauksena hyllyissämme oli läjäpäin niteitä, joissa oli väärä luokkamerkintä tarrassa. Ajattelin, että poimitaan pois samalla nämä muutkin tavalla tai toisella parantelua tarvitsevat levyt. Siinä vaiheessa yliarvioin raskaasti omat resurssini. Kävi nimittäin niin, että näiden vuosien aikana on jatkuvasti riittänyt kiireellisempää ja tärkeämpää tekemistä. Nämä ovat kuitenkin etupäässä vanhoja levyjä, joilla ei suurta kysyntää ole ollut vuosiin. Korjausluetteloinnin jälkeen ne toki löytyvät paremmin tietokannastamme, mutta kovin suuria lainahittejä niistä silti tuskin tulee.

Viimein tuli kriittinen piste vastaan. On aika lopultakin tunnustaa tosiasia, että minä en näitä saa tehtyä, vaikka eläkeikääkin nostettaisiin. Niinpä lakkaan hautomasta levyjä Vaajakosken kirjastolla ja siirrämme levyt pääkirjastolle, missä niitä voi useampikin ihminen korjailla. Kovin vauhdikasta käsittelyä levyt tuskin saavat sielläkään, sillä ei niiden kiireellisyysaste mihinkään nouse. Todennäköisesti monen levyn kohtalo on myös päätyä poistoon, kun tarkemmin tarkasteltuna käy ilmi, että kokoelmissamme ei sitä levyä tarvitakaan.

Istun nyt siis aasinhattu päässäni työhuoneeni nurkassa vielä hetken aikaa pahoitellen sitä, että nämä kaikki levyt ovat olleet poissa asiakkaiden ulottuvilta niin kauan. Sitten kokoan itseni ja jatkan työntekoa sekä kuvaannollisesti että konkreettisesti tyhjältä pöydältä. Huraa!

Mitäs mielenkiintoista nyt on tilattu?

Yksi tämän työn parhaita puolia on se, että saa ostella mielenkiintoisia levyjä, eikä se ole omasta lompakosta pois, vaan pikemmin päinvastoin. Eilen laitoin taas tilaukseen ison nipun musiikkia ja siellä on muutama levy, jotka aion ottaa tarkempaan syyniin, kunhan saapuvat.

Eniten innostuin Joe Driscollin ja Sekou Kouyaten yhteislevystä. En uskonut pelkästään Mikko Saarelan kehuja vaan kuuntelin YouTubesta aika monta näytettä ja vakuutuin. Driscollin puhelaulussa on varsin paljon laulua, mikä sopii minulle, jolle räppäys ei ole oikein koskaan uponnut. Driscollin ja Kouyaten osuudet ovat mukavasti tasapainossa: kappaleesta riippuen toisella saattaa olla isompi rooli, mutta useimmissa kappaleissa rap ja länsiafrikkalainen musiikkiperinne (mm. wah-wahilla sovellettuna) sekoittuvat mukavasti ja lopputulos on luonteva ja todella svengaava.

Ihan vain oman maun mukaan en tietenkään voi levyjä hankkia. Asiakkaidemme onneksi musiikkiaineistoa Jyväskylän kaupunginkirjastoon valitsee moni muukin minun lisäkseni. Yleisen kirjaston tärkeimpiin periaatteisiin kuuluu monipuolisuus. Emme ehkä voi tarjota kaikille kaikkea, mutta ainakin jokaiselle jotain. Jos sinusta tuntuu, että kokoelmassamme on vakavia puutteita, ota ihmeessä yhteyttä, niin katsomme, mitä voimme tehdä.

Kuitenkin, ennen kuin teet uutuuslevystä hankintaehdotuksen, kannattaa muistaa, että tämän kokoiseen kirjastoon hankitaan ilman muuta ne ilmeisimmät. Juuri tilaamassani nipussa on uudet levyt mm. Elokuulta, Krista Siegfridsilta ja Agnetha Fältskogilta. Snoop Doggin Snoop Lion -nimellä julkaistu reggae-levy on myös tulossa sekä Voice of Finlandin 2013-kauden niputtava kokoelma.

Ps. Tiesithän, että kun levy on tilattu, se löytyy tietokannastamme ja on varattavissa? Varatut pyritään hoitamaan mahdollisimman nopeasti lainauskuntoon.

Hiontakone

Kirjastosta lainattu levy nykii? Niinpä, valitettavan tuttua. Kaikki kirjastoon palautettavat levyt tarkistetaan päällisin puolin, mutta naarmuissa on eroja: joskus pienikin kolhu voi pysäyttää musiikin toiston ja joskus taas levy saa olla kuin merirosvon naama ja silti pelaa.

Jotta jumituksilta vältyttäisiin, me kirjastolaiset toivomme asiakkailtamme kahta asiaa:
1) että kirjaston aineistoa kohdeltaisiin mahdollisimman huolellisesti
2) että jos levyssä on jotain vikaa, asiakas kertoisi siitä palautuksen yhteydessä. Mielellään vielä mahdollisimman tarkasti, että mikä kappale nykii tai elokuvan minkä minuutin kohdalla nykii.

Nimittäin: meillä on laite, jolla naarmuisen levyn voi vielä saada toimivaksi. Laite hioo levystä ohuen kerroksen ja samalla naarmut pois. Oheisessa kuvassa näemme laitteen työssään: se on juuri saanut yhden levyn hiottua ja asettanut sen vasemman puoleiseen pinoon. Parhaillaan se on nostamassa seuraavaa levyä, jonka se sitten asettaa levykelkkaan, joka taas ottaa levyn koneen sisälle. Vajaan kymmenen minuutin päästä kelkka taas aukeaa ja hiottu levy siirretään vasempaan pinoon.

Jos naarmu on mennyt levyn tietokerrokseen asti, ei levyä enää voi korjata. Hyvin usein hionta kuitenkin auttaa. Hionta ei kuitenkaan ole ihan ilmaista eikä ihan niin automaattistakaan kuin miltä äkkiseltään näyttää. Siksi emme hio kaikkia levyjämme aina kun näemme naarmuja, vaan vain niitä, joista asiakkaat reklamoivat. Hionnan jälkeen levyt myös tarkistetaan, ja tarkistamisen nopeuttamiseksi olisi hyvä tietää mahdollisimman tarkasti, missä kohdalla ongelma oli.

Ps. Tiesittehän, että cd-, dvd- ja blu-ray-levyjen haavoittuvaisempi puoli on se etikettipuoli. Jos siis teidän täytyy asettaa levy hetkeksi jonnekin muualle kuin levykoteloon tai soittimeen, mieluummin etiketti ylöspäin.

Pps. Ikiomissa levyissänne olevia naarmuja voitte yrittää korjata kotikonsteinkin. Erilaisia korjausaineita on saatavilla ja nettikeskusteluissa kerrotaan jopa hammastahnan toimivan. Itse olen kerran onnistunut kumittamaan pahasti naarmuuntuneen levyn toimivaksi ihan tavallisella pyyhekumilla. Mutta painotan vielä: vain omia levyjänne! Kirjaston levyjen korjaukset jättäkää meidän huoleksemme.