"Lajitteluun intoutunut ja elämään kyllästynyt ihminen, joka kaipasi lisää järjestystä"

Facebook-kaverini seinällä käytiin äskettäin keskustelua kaunokirjallisuuden eri lajien hyllyttämisestä erikseen. Erityistä kummastusta herätti novellien erottaminen muusta proosasta. Suuri osa keskustelijoista oli ei-kirjastolaisia (myös keskustelun aloittanut kaverini). Kommentit olivat melko värikkäitä ja sieltä poimin tämän bloggaukseni otsikon. Otsikon lausahdus on melko osuva kirjastoihmisen määritelmä, mutta onko se koko totuus?

Tässä en nyt ota novelleihin tai muuhun kaunokirjallisuuden hyllytykseen kantaa. Samaa asiaa joudutaan kuitenkin miettimään myös kirjastojen musiikkiosastoilla, esimerkiksi juuri nyt, kun mylläsimme Vaajakosken musiikkiosaston pop-rock-levyhyllyä uuteen järjestykseen. Tavoitteena on selkeyttää ja helpottaa kirjaston käyttöä, mutta voiko tässä käydä niin, että asiakkaiden on entistä vaikeampi löytää hakemaansa?

Vaajakosken musiikkikokoelma on ollut kokoonsa nähden hyvin vähän lajiteltu. Esimerkiksi juuri tämä pop-rock-osasto: kaikki tyylit ovat olleet sulassa sovussa samoissa aakkosissa, oli se sitten punkia, discoa tai bluegrassia. Se oli ihan toimiva ratkaisu, tai ainakin harvat hyllyjärjestystä koskevat asiakaskommentit olivat positiivisia.

Olematon negatiivinen palaute ei kuitenkaan välttämättä tarkoita sitä, että asiat olisivat täydellisessä jamassa. Noin vuosi sitten "intouduimme lajittelemaan". Totesimme, että Suomi-räppiä kysellään paljon, joten tuntui perustellulta ottaa hiphop ja rap-musiikki erilleen, jotta tuon tyylilajin ystävien kirjastokäynnit olisivat antoisampia. Samalla, kun sille tielle lähdettiin, otettiin omille hyllyilleen myös tekno ja reggae + ska, nekin kun ovat selkeästi omat juttunsa.

Nämä erottelut toteutettiin kirjastoille tavallisimpaan tapaan: luokkanumeroita käyttäen. Jokaisen levykotelon reunaan kiinnitetyn luokkanumeron mukaan levyt on kätevä järjestää musiikkityylin mukaan ja verkkokirjastossa sama numero tarkoittaa nimenomaan hyllypaikkaa. Numerot ovat kuitenkin monille asiakkaille vähän hankala tapa lähestyä musiikkikokoelmia. Niinpä joissakin kirjastoissa on viime vuosina lähdetty rakentamaan hyllyjärjestystä luovempaan tapaan. Esimerkiksi taidemusiikkia on järjestetty hyllyihin säveltäjän mukaan, sisälsivät ne levyt sitten sinfonioita (78.541), oopperoita (78.351) tai konserttoja (78.55).

Entä jos Beethovenin levyllä on myös pari biisiä Brahmsilta? Entä jos haluan tutustua eri säveltäjien sellokonserttoihin?  Väliaikaiset nostot ja näyttelyt ovat kannatettavia, mutta pysyviä hyllyjärjestyksiä säveltäjien mukaan en kannata. Kirjastoissa aineiston pitää olla esillä niin, että sitä on A) mielekästä selata hyllyillä, mutta samalla B) tietokannasta haetun niteen pitää olla helposti ja loogisesti löydettävissä hyllystä. Nämä tavoitteet ovat valitettavasti jotakuinkin käänteisessä suhteessa keskenään. Siitä kuitenkin pitäisin kiinni, että verkkokirjastossa näkyvä hyllypaikkatieto olisi yhteneväinen fyysisen hyllyn kanssa.

Täydellistä ja lopullista hyllyjärjestysratkaisua ei siis taida olla. Tänään otimme, vuosien jahkaamisen päätteeksi, pop-rockin seasta erilleen luokan 78.89112: hard rock / heavy rock. Heavy on ihan perusteltu erilleen otettava, mutta hard rockin takia olen tätä erottelua lykännyt. Missä menee tavallisen rockin ja hard rockin välinen raja? Aika monen yhtyeen/artistin kohdalla sitä on vaikea vetää. Entä jos artistin tuotannossa on kevyempiä ja raskaampia levyjä? Laitetaanko ne silloin eri luokkiin ja siten eri hyllyihin? Vastaus: kyllä. Näistä epäkohdista huolimatta uskon, että tekemämme hyllyjärjestysmuutos on enimmäkseen toimiva. Jäämme odottamaan asiakaspalautetta, tervetuloa antamaan.

Ps. Alussa mainitsemassani Facebook-keskustelussa ihmeteltiin myös, että "kukahan raukka siellä istuu illat pitkät miettimässä, mihin hyllyyn sijoitetaan scifi-trilleri, maagis-realistinen sukusaagamuistelmateos, enkeli-sotakirja"... Täällähän me näitä mietitään, että pitäisikö Kaija Koo olla iskelmässä vai pop-rockissa. Esimerkkejä hankalasti kategorisoitavista teoksista löytyy toki paljon, mutta toisaalta suurin osa sujahtaa paikalleen aika helposti. Eli ei meillä yöunet mene, kiitos vain huolenpidosta. Enemmän olen huolissani asiakkaista, jotka eivät tule kysymään neuvoa kirjastohenkilökunnalta, vaan poistuvat tyhjin käsin. Sitä paitsi juuri heiltä me tarvitsisimme palautetta hyllyjärjestyksestämme!

Uskalla rikkoa genrerajasi

Musiikin genrerajat ovat joskus vaikeita ylittää, niin kuuntelijoille kuin musiikin tekijöillekin. Lokerointi on osittain välttämätöntä, mutta pahimmillaan se kahlitsee musiikin tekijöiden ilmaisua ja estää kuuntelijoita löytämästä mielenkiintoista musiikkia.

Otetaanpa esimerkiksi hengellisen populaarimusiikin hylly, kirjaston luokka 78.896. Kyseinen lokero on yksi
vahvimmin yleisöä jakavista musiikkigenreistä. Osa kirjaston asiakkaista hakee musiikkinsa vain siitä hyllystä, kun taas muut kiertävät hyllyn kaukaa. Kristinopin mukaiset sanoitukset ovat useimmille ei-kirkossakävijöille liian raskasta kuunneltavaa.

Kotimaisesta tai kansainvälisestä gospel-skenestä ei taida löytyä yhtyettä tai artistia, jonka levyt olisivat lyöneet läpi mainstreamissa. Monessa muussa genressähän tämä on tapahtunut, esimerkiksi kotimaiset hiphop- ja reggae-artistit eivät enää esiinny vain omilleen, vaan saattavat myydä jopa stadionin täyteen. Joitakin gospel-taustaisia suosittuja artisteja toki on, esimerkiksi Juha Tapio ja Pekka Ruuska, mutta mainstreamsuosio kohtasi heidät vasta kun yksiselitteisesti hengelliset sanoitukset vähenivät heidän levyillään olemattomiin.

Hengellinen populaarimusiikki on toki siinä mielessä erilainen musiikkigenre, että määräävä tekijä on sanoitukset. Lokerointiin riittää, että suurin osa laulujen sanoituksista käsittelee kristillistä uskoa, on se musiikillisesti speed metallia tai folkpoppia tai mitä tahansa siltä väliltä. Luonnollisesti myös sanoitusten tyyleissä ja julistavuuden asteessa on suurta vaihtelua. Näistä syistä on suoranaista tuhlausta kulkea hyllyn ohi.

Kokeile vaikkapa tätä: Idän Ihmeet on riemastuttava nuorten miesten rymy-yhtye. Akustiset soittimet ja moniääninen laulu leimaavat kappaleita, mutta hauskaa on kuulla akustisessa musiikissa vaikutteita metallimusiikista. Sävellyksissä, sovituksissa ja kappalerakenteissa riittää koukkuja ja haastetta. Sanoituksissa ei oteta asioita liian vakavasti ja välillä käydään huumorimusiikinkin puolella. Kristillistä sanomaa ei peitellä, mutta Raamatulla ei myöskään lyödä päähän.

Idän Ihmeet julkaisi viime vuonna toisen albuminsa (tai kolmannen, jos ep-mittainen debyytti Lähes albumi lasketaan mukaan). Yhtye on Suomi-gospelissa jo merkittävä tekijä, ahkera ja suosittu keikkailija. Siihen nähden yhtye on ns. suurelle yleisölle yllättävän tuntematon. Siksikin Idän Ihmeisiin kannattaa tutustua, ihan yleissivistysmielessä. Jos käsityksesi gospelista on vuosia sitten nähdyn koulukonsertin varassa, on jo aika päivittää se käsitys.

Ps. Ruudolfin Doupeimmat Jumala seivaa on säännön vahvistava poikkeus: hengelliset sanoitukset eivät estäneet levyn nousua myyntilistoille, pikemminkin lisäsivät mediakiinnostusta. Ruudolf tosin ei ponnistanutkaan gospel-skenestä, vaan hän oli hankkinut kannuksensa hiphop-piireissä. Kirjastoissakin Ruudolfin levyt hyllytetään hiphophyllyyn, vaikka sanoituksissa sana sanotaan niin kuin se on.