Beatles julkaisee uuden levyn

Beatlesin tuotantoa on taas tarjolla uudessa paketissa. Tällä kertaa kaupataan Beatles-levyjen Amerikka-versioita. Pitäisikö nämäkin versiot tilata kirjastoon? Kuinka mones kerta tämä lieneekään, kun samat levyt yritetään myydä uudelleen?

Uudelleenjulkaisukertojen määrä riippuu siitä, miten lasketaan. CD-muodossa Beatlesin tuotanto on julkaistu oikeastaan vasta kahdesti: ensimmäisen kerran 1987-88 ja toisen kerran 2009. 80-luvun julkaisut eivät hivelleet hifistien korvia, joten siinä mielessä uudelleenjulkaisulle oli ihan oikeasti tilausta. 2009-versioissa remasterointiin, miksauksiin ja julkaisujen ulkoasuun kiinnitettiinkin kiitettävän paljon huomiota ja vastaanotto oli pääosin kiittävää.

Eli ei tuo Beatlesin uudelleenjulkaisutahti nyt niin kovin kova ole. Tämä 2009 CD-julkaisu oli kuitenkin himpun verran ylilyövä erillisine mono- ja stereo-paketteineen. Nyt julkaistu ylellinen U.S.-paketti on liian samanlainen ja tulee liian pian, mikä ainakin minulla aiheuttaa tunteen liian tiheästä tarjonnasta.

Anthology-sarja ja BBC-live-kokoelmat ovat nekin minun mielestäni hieman liioittelua. Tokihan levytyshistoria kiinnostaa, mutta vähemmälläkin tulisi asia selväksi. Paul McCartneyn vaihtoehtoinen näkemys Let it be -levystä on sekin toisaalta mielenkiintoinen, toisaalta turhuuden rajoilla. Nyt julkaistavat U.S.-versiot menevät samaan kategoriaan, ainakin meidän eurooppalaisten näkökulmasta. Aika moni amerikkalainen kuitenkin on lapsuudessaan kuunnellut Beatlesia nimenomaan amerikkalaisilta levyversioilta, joten heille voivat nämä CD:t tarjota melkoisen nostalgiatripin.

Kaiken tämän marmatukseni jälkeen olen silti sitä mieltä, että Beatles-tuotannon uusissa julkaisuissa on pysytty melko maltillisella linjalla. Beatlesin musiikki menisi kaupaksi vaikka minkälaisessa paketissa, mutta oikeuksien haltijat ovat pyrkineet pitämään brändin tason korkealla. Beatles-biisejä ei ole sekalaisilla kokoelmilla, ainakaan alkuperäisinä esityksinä. Beatles-kokoelmalevyjä ei ylipäätään ole CD-muodossa muita kuin klassikot punainen ja sininen sekä listaykköskokoelma 1. Se on yllättävän vähän, jos verrataan mihin tahansa muuhun maailmanlaajuisesti tunnettuun bändiin. (Love-albumin voisi tietysti laskea kokoelmaksi, mutta minusta se on jotain muuta.)

Vielä niistä U.S.-levyistä: taidan tyytyä tilaamaan kirjaston kokoelmiin vain Yesterday and today -levyn, lähinnä ulkomusiikillisista seikoista. Siihenhän liittyy se pahennusta herättänyt ja hyllytetty "teurastamo"-kansikuva. Kyseinen kuva on luonnollisesti mukana tässä uudelleenjulkaisussa. Kirjasto toimii tässäkin ns. resurssiviisaasti, koska teidän ei tarvitse hankkia tällaisia kuriositeettilevyjä omaksi.

Ps. En tiedä, mikä on ennätys yksittäisen levyn uudelleenjulkaisujen määrässä, mutta Pink Floydin Dark side of the moonin täytyy olla aika lailla kärjessä. Tämän selvityksen mukaan kyseinen levy on masteroitu CD-julkaisua varten yksitoista kertaa! Siltikään yksiselitteisesti parasta versiota ei ole saatu aikaiseksi, vaan keskustelu jatkuu edelleen... Keski-kirjastojen neljä eri versiota riittänevät hyvin.

Vuoden parhaat levyt

Vuoden lopussa on tapana tehdä erilaisia listoja kuluneen vuoden parhaista levyjulkaisuista. Kollegani valmisteli aiheesta aineistoesittelyä ja listoja selatessaan huomasi, että moni kriitikoiden valitsemista levyistä puuttuu kokonaan kirjaston kokoelmista. Saman huomasin minäkin jo pelkästään Keskisuomalaisen ja Helsingin Sanomien listoja tutkiessani. Olemmeko me kirjaston levyvalitsijat näin pahasti pihalla, kun noin moni hyvä levy on jäänyt tutkan ulkopuolelle, vai mitä tästä pitäisi ajatella?

Hätäpäissäni keksin kaksi selitystä:

1. Musiikkikriitikot ovat runsaan tietämyksensä ja hioutuneen makunsa takia eksentrikkoja, jotka haluavat brassailla nostamalla esiin levyjä, joista harva on koskaan kuullutkaan. 
2. Musiikkijulkaisujen määrä on räjähtänyt, samoin erilaisten tyylilajien määrä. Laatu ja mielenkiintoisuusarvo ovat määrästä huolimatta korkealla (joskin toki pohjanoteerauksiakin riittää), mutta kaikkea tätä hyvää ei vain voi kirjastoon hankkia. 

Oli näissä selityksissä perää tai ei, on tässä hyvä syy miettiä hetki kirjaston kokoelmastrategiaa. Pitäisikö kirjaston olla nimenomaan se paikka, josta löytyvät nekin teokset, joita ei muualta ole saatavilla? Miksi kirjaston pitäisi painottua mainstream-menestyksiin, joita asiakkaat saavat helpommin ja nopeammin muualta?

Ideaalitilanteessa kaikki julkaistava aineisto olisi helposti saatavilla. Rajallisten resurssien maailmassa, mukaan lukien yleiset kirjastot, joudutaan tasapainottelemaan. Pakkohan meidän on tarjota asiakaskunnallemme sitä, mitä eniten lainataan. Sen lisäksi kuitenkin otamme kokoelmiimme myös pienemmän yleisön levyjä. Laadukas äänite hyvin luetteloituna löytää kyllä yleisönsä, vaikka sitten vuosien päästä, näin me muistiorganisaatioihmiset uskomme. Kuinka paljon sitten voimme satsata tähän ns. "pitkään häntään" (oletettavasti) paremmin lainaan menevien kustannuksella? Tämä taitaa jäädä ikuisuuskysymykseksi.

Minun nähdäkseni me voimme jatkaa samalla linjalla, tietenkin jatkuvasti uusia tuuli haistellen. Myös te asiakkaat voitte vaikuttaa, vaikkapa hankintaehdotuksia tekemällä. Kiitos teille tästä vuodesta ja ollaan yhteyksissä myös vuonna 2014!

Ps. Esimerkki yleisöpalautteen voimasta kokoelmastrategian suhteen: Tampereen kaupunginkirjastossa tehtiin tällainen uudistus. Olisikohan meillä kysyntää uusille vinyyleille?

Pps. Oma suosikkini tänä vuonna ilmestyneistä levyistä on James Blaken Overgrown, lähinnä siksi, että se on elektronisuudessaan jotain ihan muuta, kuin mitä olen tottunut kuuntelemaan. Tosin kun elektronista kuorta raaputtaa, sen alta löytyy melko perinteisiä laulaja-lauluntekijä -tyyppisiä kappaleita. Ehkä siksi tykästyin tähän: erilaisen ja tutun sopiva yhteentörmäytys.