Laina-ajan lyhyt historia

Häämusiikkilevyt ovat meillä pikalainoja. Mutta mitä pikalaina tarkoittaa? Yhden yön juttu?

Kirjastoissa yleisimmin käytössä oleva laina-aika on neljä viikkoa. Muut laina-ajat ovat perusteltuja poikkeamia tästä normista. Eripituisilla laina-ajoilla pyrimme palvelemaan asiakkaitamme paremmin, esimerkiksi parantamaan kysytyn aineiston saatavuutta.

Aina välillä on kuitenkin hyvä miettiä itsekriittisesti, onko kaikille poikkeuksille riittäviä perusteita. Entä saavatko asiakkaamme helposti ja riittävästi tietoa laina-ajoistamme?

Tämä pikalaina on hyvä esimerkki. Kun aiemmin oli vain neljän viikon lainoja, niin pikalainan kahden viikon laina-aika oli selkeä konsepti. Sitten keksittiin viikkolaina-idea ja -nimi. Hyvä idea ja informatiivinen nimi, ei siinä mitään, mutta rinnakkain laitettuna käsitteet viikkolaina ja pikalaina johtavat ajatukset harhaan.

Pikalaina-aika todellakin tarkoittaa meillä kahta viikkoa. Epäselvää tilannetta korjaisi, jos kaikissa pikalainatarroissa lukisi "2 viikkoa". Pikalainakirjoissa näin jo onkin. Levyjen kansiin on haluttu laittaa pienempiä tarroja, siksi se laina-ajan pituus jätettiin tarrasta pois. Tämä kuitenkin aiheuttaa jatkuvasti sen verran sekaannusta, että jotenkin se laina-aikatieto on siihen saatava. Lisään asian to do -listalleni.

Onko häämusiikkilevyjen edes tarpeellista olla kahden viikon laina-ajalla? Havahduin asiaan äskettäin, kun huomasin, että häälevyjä on hyllyssämme useampi kappale samaa levyä. Eikös nyt pitäisi olla näiden sesonki? Todennäköisin selitys lienee, että häämarssin ja -valssin valintaa varten ei enää tarvitse tulla kirjastoon levyjä lainaamaan, sillä valinnan voi tehdä YouTube-pohjalta. Häälevyjen osalta kysynnän ja tarjonnan epäsuhtaa ei siis enää tarvitsisi tasoittaa lyhyemmällä laina-ajalla?

Myös joululevyt ovat pikalainoja. Näin levyt kiertävät nopeammin ja varaamisessakin on järkeä: levyn saattaa ehtiä saamaan joulusesongin aikana. Joululevyissä pikalaina-aika siis on edelleen perusteltu (mutta niihinkin pitäisi saada se 2 vkoa -merkintä).

Entäs sitten eri aineistolajit: esim. DVD:t yksi viikko, lehdet 2 viikkoa? Laina-aikoja ei ole merkitty niteisiin, vaan oletamme asiakkaiden tietävän tämän asian. Toki kerromme asian täällä ja kirjastotilassa yritämme tiedottaa lipun ja lapuin, mutta aina joku asiakas yllättyy ikävästi. Sitä paitsi pitäisiköhän DVD-levyillä olla pidempi laina-aika, kun niitäkin alkaa meillä olla jo kysyntään nähden riittävästi? Varsinkin useamman levyn DVD-boksille viikon laina-aika on melkoisen lyhyt.

Tilannetta sekoittaa vielä asiakkaiden hiljainen tieto: edelleen asiakkaat Vaajakoskella kysyvät, että "onko tällä kirjalla lyhyempi laina-aika, kun se on uutuus?" Jyväskylän maalaiskunnan kirjastossa nimittäin uutuudet olivat kahden viikon lainoja, eikä sitä merkitty mitenkään niteeseen. Voi olla, että joku muistelee sitäkin, että myös musiikkilevyillä oli kaikilla kahden viikon laina-aika. Viisi vuotta tuntuu olevan liian lyhyt aika tällaisten asioiden unohtamiseen.

Tuntuuko siltä, että tämä on aivan liian sekavaa? Onneksi on yksi varma konsti: tarkista eräpäivät lainakuitista. Sen kun tekee jo kirjastossa, niin voi palauttaa saman tien ne lainat, joiden eräpäivät eivät tyydytä. Tämä lienee paras tapa välttyä yllätyksiltä.

Ps. Nyt vielä tarkistan, että minun kaikilla lainoillani on neljän viikon laina-aika. Lähden nimittäin kuukaudeksi kesälomailemaan, enkä aio tulla käymään kirjastossa lähestyvän eräpäivän takia. 

Nimeni on Koo, Kaija Koo.

Joidenkin artistien kohdalla ei ole välttämättä ihan selvää, mistä kohtaa kirjaston hyllyä heidän levyjänsä kannattaisi etsiä. En tarkoita nyt sitä, että saman artistin levyjä voi olla niin rock- kuin iskelmäluokassa. Tarkoitan sitä, että aina ei ole ihan selvää edes se, mikä on tekijän sukunimi tai että miten bändin nimi pitäisi kirjoittaa. Minkä nimen mukaan teos aakkostetaan kirjaston hyllyyn?

Testaapa itse:




Aakkostetaanko tämä levy kohtaan

a) KAT (<- Katri)
b) HEL (<- Helena)
c) KAL (<- Kalaoja)






Entäs toinen vastaava esimerkki:

a) KAR
b) TAP
c) JAL (<- Jalkanen)






Tai sitten:

a) KAI
b) KOO
c) KOK (<- Kokkola)






Entäs sitten venäläiset nimet:

a) TSA
b) TSH
c) TCH





Tai tämä bändi:

a) ELE
b) ELO
c) E.L




Oikeat vastaukset saat klikkaamalla oheisia kansikuvia (tosin yksi klikkaus ei vielä riitä, vaan pitää klikata "plussat auki", ks. viereinen kuva, nuoli osoittaa aakkostuksen määrittävän pääsanan ensimmäiset kirjaimet).

Toinen tapa tarkistaa oikeat vastaukset on tutustua Hankalat musiikkinimet -luetteloon, jossa lihavoidut nimet ovat ne, joita kirjastoissamme käytetään. Perusteluihin voi tutustua täällä, eli päätösten taustalla on monenlaista yhteisesti sovittua sääntöä ja käytäntöä.

Tavoitteena on, että artistista käytettävä nimenmuoto on käytössä kaikissa kirjastoissa samanlaisena. Aikaisemmin, paperisten kirjastoluetteloiden aikakaudella, kirjastoilla oli enemmän sooloilun varaa. Nykyään kirjastojen tietokantojen pitää olla mahdollisimman yhteensopivia, jotta verkkohakeminen esimerkiksi Frank-monihakupalvelussa olisi mitenkään mielekästä. Pilkunviilauksen merkitys ulottuu siis laajemmalle kuin vain kirjaston hyllyyn ja sen aakkosjärjestykseen.

Joskus ratkaisut ovat keskenään ristiriitaisia, kuten esimerkkieni Katri Helenan ja Kari Tapion tapauksissa. Tällaisiin päätöksiin on tarvittu joskus pitkiäkin keskusteluja, eikä lopputulos välttämättä ole kaikkien keskustelijoiden mielen mukainen. Tätä keskustelua käydään Kirjastot.fi -foorumilla. Tällä hetkellä aktiivisessa keskustelusäikeessä mietitään mm. Anssi 8000:n nimenmuotoa. Käy vakoilemassa, millaisista asioista kirjastoluetteloija repii pelihousunsa!

Fillarille

Polkupyörät nostetaan talviteloilta viimeistään nyt: Jyväskylän seudun pyöräilyviikon päätapahtuma on lauantaina 10.5.! Jyväskylän kaupunginkirjasto ei tällä kertaa ole mukana Pyöräilyviikon ohjelmatuottajana. Hengessä ollaan kuitenkin mukana: tässä pyöräilyaiheinen Spotify-lista!

Pyöräilyviikon suojelija, avaaja ja pääesiintyjä on Jukka Poika, mikä on perusteltua, sillä hän on tällä listalla kahdellakin biisillä. Reggaen lisäksi musiikillinen tyylilajikirjo ulottuu lastenmusiikista r&b:hin, mutta perussävy on melko pop. Niin, ja tämä lista on rajattu vain kotimaiseen musiikkiin. Maailmanlaajuisesti tunnetut pyöräilyaiheiset kappaleet on listattu aika hyvin jo toisaalla.

Ja tottakai saat nämä biisit myös kirjastosta:

Brita Koivunen ja Eino Virtanen: Polkupyörä
Esa Pakarinen: Suhmuran Santra
Juice Leskinen: Einarin polkupyörä
M.A. Numminen: Att cykla är nödvändigt
Anna Babitzin: Kulta polkee fillarillain

Freeman: Ajetaan tandemilla
Maukka Perusjätkä: Ajan polkupyörää
Ne Luumäet: Multa pöllittiin fillari
Klamydia: Pyöräilymuistoja

J. Karjalainen yhtyeineen: Jaguar blues

Seppo Sillanpää: Iida ja Inkeri
Heidi Kyrö: Fillarikesä
Mamba: Pyöräkellariin
Hector: Vanhat polkupyörät
Alimo & Control: Fillari

Egotrippi: Polkupyörälaulu

Jukka Poika ja Jenkkarekka: Rullaan

Juhani: Poljen mun pyörän
Kotoisat Sävyt: Mun fillari

Raappana feat. Jukka Poika: Luotu ajamaan
Åttopojat: Menopeli
Takuumiehet: Polkupyörän sain
PMMP: Mummola
Paukkumaissi: Jopo
Martti Servo & Napander: Pyöräilyn ystävä
Martti Servo & Napander: Pyöräillyonnettomuus pimeällä sillalla

Herra Heinämäen Lato-Orkesteri: Fillarille
Emma Salokoski Ensemble: Pyöräilijäpoika
Moottörin Jyrinä: Pyöräkilpailu
Antti Matikainen: Pyöräilen
Masa Mainds: Pyörällä päästään
Siiri Nordin & Alexandra Babitzin: Pölkkypää ei käytä kypärää
Riston polkupyöräräppi

Scandinavian Music Group: Kaunis Marjaana
JVG: Konkeli
HKI Crates: Spessujopo

Karri Koira feat. Asa: Pyöräilykypärä
Emilia Lajunen: Turkoosi polkupyörä
Hohka: Lihava mies ja polkupyörä

Nummiranta & Takahahmot: Jag gillar my fillar
Dalindéo: Pyöräily Hämeentiellä
Lossi T & Juoksut: Pyörävaras

Ps. Keksitkö listalta puuttuvia biisejä? Laita kommenttia, niin täydennetään. Paitsi että Ookko tehny lenkkiä -rallatuksen jätin pois tietoisesti esteettis-moralistisista syistä, joten sitä on turha ehdottaa. Kai minulla joku veto-oikeus on?

EDIT: Kiitos palautteesta! Palasin vielä tutkimaan tietokantoja tarkemmalla kammalla ja löysin parisenkymmentä (!) biisiä lisää. Lisäsin ne soittolistalle ja myös linkit verkkokirjastoomme. Kappaleet ovat listalla suunnilleen kronologisessa järjestyksessä julkaisuajankohdan mukaan.

EDIT2: Alunperin vajaan kahdenkymmenen kappaleen soittolista on viikossa paisunut yli neljänkymmenen kappaleen mittaiseksi. Soittolista on hieman pidempi kuin verkkokirjastoon linkitetty lista kappaleista, eli ihan kaikkia kappaleita ei tietokannastamme löydy. 

Tarra - ystävä vai vihollinen?

Kirjastossa työskentelevä musiikin ja levyjen ystävä aina silloin tällöin ahdistuu levyihin kiinnitettävistä kirjaston tarroista. Tarrat ovat välttämättömiä, jotta levyjen palautus, lainaus, hyllytys ja muu hallinnointi olisi sujuvaa. Silti: kun pahvikantiseen CD-koteloon kiinnitetään tarra, on se levynkansi lopullisesti tärveltynyt. Erityisen suuri esteettinen haitta on, jos tarrat kiinnitetään etukanteen. Jos taas tarrat liimataan takakanteen, ongelmana on tärkeän informaation peittäminen.

Mitä tässä voisi tehdä? Olisiko tarrojen aiheuttamaa vahinkoa jotenkin mahdollista minimoida?

Tarvitaanko niin paljon tarroja? Levyn kanteen liimataan viivakooditarra ja niin sanottu infotarra, jossa kerrotaan levyn luettelointitiedot. Viivakooditarroja tarvitsemme ainakin siihen asti kun (ehkä joskus) siirrymme käyttämään lainauksessa ja palautuksessa RFID-tunnisteita.

Suurempi tarra ja siinä mielessä myös suurempi ongelma on infotarra. Levyt tarkistetaan jokaisen palautuksen jälkeen ja varmistetaan, että kaikki pakettiin kuuluvat osat ovat tallella: montako levyä ja kuinka monta sivua kansivihkossa pitäisi olla. Tarkastustyötä helpottaa ja nopeuttaa huomattavasti, että nämä tiedot ovat levykotelon infotarrasta luettavissa eikä tietoja tarvitse hakea tietokoneelta. Palautusmäärät ovat (onneksi, kiitos teille) sellaisia, että yhtään ei parane hidastaa tarkistusprosessia.

Infotarra on tarpeen myös hyllytyksessä. Levykotelon selkämykseen laitettu ns. signum-tarra kertoo kyllä kolme ensimmäistä kirjainta, jonka mukaan levy aakkostetaan. Kolme ensimmäistä kirjainta ei vain välttämättä riitä ja joskus, varsinkin taidemusiikissa, voi levynkannen perusteella olla hankala tietää, minkä nimen mukaan levy aakkostetaan. Infotarrasta voi tarkistaa myös teoksen nimen niin kuin se tietokannassa kerrotaan, mikä voi olla muotoilultaan erilainen kuin levyn kannessa. Siinä mielessä infotarrasta hyötyy siis myös yhtä tiettyä levyä etsivä asiakaskin.

Voisiko tarran sijoittamisessa käyttää enemmän harkintaa?
Pitääkö tarra lätkäistä aina siihen samaan paikkaan, vai voisiko paikan katsoa levykohtaisesti? Kokemus on osoittanut, että on yllättävän työlästä lainata ja palauttaa suurta määrää levyjä, jos viivakooditarra ei ole aina samassa paikassa. Jyväskylän maalaiskunnassa viivakooditarran paikka oli CD-levyissä (yleensä) takakannessa, joten edelleen jonkin verran asiakkaat joutuvat pyörittelemään levykoteloita. Infotarran suhteen on sama juttu, vaikka se ei niin koskekaan asiakasta, vaan levyjä tarkistavaa henkilökuntaa. Tarrojen vakiopaikat nopeuttavat levyjen käsittelyä myös siinä vaiheessa, kun levyjä valmistellaan lainauskuntoon. Infotarran paikasta voi toki keskustella, mutta kovin hyviä vaihtoehtoja ei ole tarjolla. Eikö kuitenkin ole hyvä, että infotarra on kiinni muovikotelon etukannessa, jonka alta vihkon saa helposti ulos, eikä siten tarran alle jää tietoa piiloon? (Pahvikotelot ovat asia erikseen.)

No voisiko sitten tarrat edes olla pienempiä? Viivakooditarroja on varmasti myös pienempiä markkinoilla. Jyväskylän kaupunginkirjaston niteissäkin on vielä jonkin verran entisiä maalaiskunnan ja Korpilahden tarroja, jotka ovat huomattavasti pienikokoisempia. Jostain syystä ne vain eivät tunnu toimivan lainaus- ja palautusautomaateilla niin hyvin kuin nyt käytössä oleva tarramalli. Tässä tarvittaisiin siis tuotekehittelyä, mutta se ei ole kirjaston omissa käsissä.

Infotarrankin pienentäminen on hankalaa. Periaatteessa tarrat olisi mahdollista yhdistää: kirjastojärjestelmässämme on mahdollista tulostaa viivakoodi infotarraan. Silloin siis tarvittaisiin kahden sijasta vain yksi tarra (joka tosin ei olisi yhtään nykyistä infotarraa pienempi). Käytännössä on kuitenkin kätevämpää, että infotarra ja viivakooditarra ovat erillisiä, siksi tätä mahdollisuutta ei käytetä.

Summa summarum: kirjastossa asetetaan käytännöllisyys esteettisyyden edelle. Pyrimme välttämään levykotelon sisältämän informaation peittämistä, koska se on kirjaston ensisijainen tehtävä: informaation tallettaminen haettavaan muotoon. Asioilla on kuitenkin tapana kehittyä, eli ehkä jonain päivänä pystymme kohtelemaan kunnioittavammin graafisten suunnittelijoiden työtä ja levykoteloita esteettisinä esineinä. Mutta en kehota odottamaan hengitystä pidättäen.

Ps. Jotain kehitystä sentään on jo tapahtunut. Katsokaapa levyjen päädyissä olevia ns. signumtarroja: aikaisemmin selkätarrat olivat samankokoisia kuin kirjoissa, mutta nykyään tarroista askarrellaan olennaisimmat tiedot pienemmiksi paloiksi ja liimataan vain ne levyn kansipaperiin. Tämä helpottaa myös levyn kansien osien vaihtamista, jos esimerkiksi keskiön hampaat lähtevät irti.

Miten levyjen pitäisi olla esillä?

Hiihaa, Vaajakosken musiikkiosastolle saatiin uusi kaluste! Tähän kyllä kelpaa laittaa esille uutuudet, viikkolainat ja tänään palautetut. Autenttista asiakaspalautetta ei ole vielä kuultu, mutta ainakin omaan silmääni tämä sopii hyvin ja käytettävyyskin on kohdallaan. Aikaisempi laatikosto sai moitteita, joten voisi luulla, että tämä muutos miellyttäisi myös asiakaskuntaamme.

Mikä olisi kaikkein paras kirjastokaluste CD-levyille? Miten levyjen pitäisi olla esillä? Tähän ei ole yhtä oikeaa vastausta. Uutuudet ja tänään palautetut saavat olla eri lailla esillä kuin muut levyt, enemmän tyrkyllä. Näin useimmissa kirjastoissa onkin. Mutta entäs ne varsinaiset levyhyllyt?

Monet tuntuvat pitävän levyjen selaamisesta läpsyttelemällä, tiedättehän ne varsinkin levykaupoista tutut levytelineet. Kansikuvat pääsevät hyvin esille ja kiinnostuksen herättänyt levy on helppo ottaa hypisteltäväksi. Se mikä sopii kauppaan ei kuitenkaan välttämättä sovi kirjastoon. Kirjastossa etsitään usein juuri tiettyä levyä, kun taas kaupassa ollaan enemmän selailemassa. (Vaikka onhan näitä läpsytelineitä käytössä kirjastoissakin, mutta lähinnä vain pienissä kokoelmissa.)

Minä kyllä haluaisin levykauppa-asiakkaanakin (tai musiikkiharrastajakaverin kotona) tutkia levykokoelmaa tehokkaammin. Mieluiten niin, että levyt ovat hyllyssä ja näen levyistä vain selkämykset, niskan kipeytymisen uhallakin. Myös kirjastotyöntekijän näkökulmasta hyllyyn järjestäminen on parempi vaihtoehto, ainakin jos levyt halutaan pitää aakkosissa.

Tietenkin hyvällä musiikkiosastolla laitetaan levyjä tyrkylle muutenkin, esimerkiksi järjestämällä levyjä näyttelyksi jollakin tietyllä teemalla. Levyjen ei siis ole hyvä olla vain ja ainoastaan omalla paikallaan aakkosissa. Hyllyasioissakin kompromissit ja hybridiratkaisut ovat avain onneen, uskon.

Tulkaa testaamaan, miten meidän uusi kalusteemme pärjää. Ja jos näette jossain jonkun hyvän levyhyllyidean, kertokaa siitä meille!

Ps. Minun näkemistäni levyhyllyratkaisuista radikaalein on tehty Helsingin Kirjasto 10:ssä. Siellä levykotelot on purettu ja kansipaperit ja levyt sujautettu muovitaskuihin. Näin ei tarvitse korjata harmillisen herkästi rikkoutuvia koteloita ja levyt mahtuvat pienempään tilaan. Minun tehokkuusvaatimuksiini tai estetiikan tajuuni tämä ei kyllä sovi ollenkaan...

Uskalla rikkoa genrerajasi

Musiikin genrerajat ovat joskus vaikeita ylittää, niin kuuntelijoille kuin musiikin tekijöillekin. Lokerointi on osittain välttämätöntä, mutta pahimmillaan se kahlitsee musiikin tekijöiden ilmaisua ja estää kuuntelijoita löytämästä mielenkiintoista musiikkia.

Otetaanpa esimerkiksi hengellisen populaarimusiikin hylly, kirjaston luokka 78.896. Kyseinen lokero on yksi
vahvimmin yleisöä jakavista musiikkigenreistä. Osa kirjaston asiakkaista hakee musiikkinsa vain siitä hyllystä, kun taas muut kiertävät hyllyn kaukaa. Kristinopin mukaiset sanoitukset ovat useimmille ei-kirkossakävijöille liian raskasta kuunneltavaa.

Kotimaisesta tai kansainvälisestä gospel-skenestä ei taida löytyä yhtyettä tai artistia, jonka levyt olisivat lyöneet läpi mainstreamissa. Monessa muussa genressähän tämä on tapahtunut, esimerkiksi kotimaiset hiphop- ja reggae-artistit eivät enää esiinny vain omilleen, vaan saattavat myydä jopa stadionin täyteen. Joitakin gospel-taustaisia suosittuja artisteja toki on, esimerkiksi Juha Tapio ja Pekka Ruuska, mutta mainstreamsuosio kohtasi heidät vasta kun yksiselitteisesti hengelliset sanoitukset vähenivät heidän levyillään olemattomiin.

Hengellinen populaarimusiikki on toki siinä mielessä erilainen musiikkigenre, että määräävä tekijä on sanoitukset. Lokerointiin riittää, että suurin osa laulujen sanoituksista käsittelee kristillistä uskoa, on se musiikillisesti speed metallia tai folkpoppia tai mitä tahansa siltä väliltä. Luonnollisesti myös sanoitusten tyyleissä ja julistavuuden asteessa on suurta vaihtelua. Näistä syistä on suoranaista tuhlausta kulkea hyllyn ohi.

Kokeile vaikkapa tätä: Idän Ihmeet on riemastuttava nuorten miesten rymy-yhtye. Akustiset soittimet ja moniääninen laulu leimaavat kappaleita, mutta hauskaa on kuulla akustisessa musiikissa vaikutteita metallimusiikista. Sävellyksissä, sovituksissa ja kappalerakenteissa riittää koukkuja ja haastetta. Sanoituksissa ei oteta asioita liian vakavasti ja välillä käydään huumorimusiikinkin puolella. Kristillistä sanomaa ei peitellä, mutta Raamatulla ei myöskään lyödä päähän.

Idän Ihmeet julkaisi viime vuonna toisen albuminsa (tai kolmannen, jos ep-mittainen debyytti Lähes albumi lasketaan mukaan). Yhtye on Suomi-gospelissa jo merkittävä tekijä, ahkera ja suosittu keikkailija. Siihen nähden yhtye on ns. suurelle yleisölle yllättävän tuntematon. Siksikin Idän Ihmeisiin kannattaa tutustua, ihan yleissivistysmielessä. Jos käsityksesi gospelista on vuosia sitten nähdyn koulukonsertin varassa, on jo aika päivittää se käsitys.

Ps. Ruudolfin Doupeimmat Jumala seivaa on säännön vahvistava poikkeus: hengelliset sanoitukset eivät estäneet levyn nousua myyntilistoille, pikemminkin lisäsivät mediakiinnostusta. Ruudolf tosin ei ponnistanutkaan gospel-skenestä, vaan hän oli hankkinut kannuksensa hiphop-piireissä. Kirjastoissakin Ruudolfin levyt hyllytetään hiphophyllyyn, vaikka sanoituksissa sana sanotaan niin kuin se on. 

Beatles julkaisee uuden levyn

Beatlesin tuotantoa on taas tarjolla uudessa paketissa. Tällä kertaa kaupataan Beatles-levyjen Amerikka-versioita. Pitäisikö nämäkin versiot tilata kirjastoon? Kuinka mones kerta tämä lieneekään, kun samat levyt yritetään myydä uudelleen?

Uudelleenjulkaisukertojen määrä riippuu siitä, miten lasketaan. CD-muodossa Beatlesin tuotanto on julkaistu oikeastaan vasta kahdesti: ensimmäisen kerran 1987-88 ja toisen kerran 2009. 80-luvun julkaisut eivät hivelleet hifistien korvia, joten siinä mielessä uudelleenjulkaisulle oli ihan oikeasti tilausta. 2009-versioissa remasterointiin, miksauksiin ja julkaisujen ulkoasuun kiinnitettiinkin kiitettävän paljon huomiota ja vastaanotto oli pääosin kiittävää.

Eli ei tuo Beatlesin uudelleenjulkaisutahti nyt niin kovin kova ole. Tämä 2009 CD-julkaisu oli kuitenkin himpun verran ylilyövä erillisine mono- ja stereo-paketteineen. Nyt julkaistu ylellinen U.S.-paketti on liian samanlainen ja tulee liian pian, mikä ainakin minulla aiheuttaa tunteen liian tiheästä tarjonnasta.

Anthology-sarja ja BBC-live-kokoelmat ovat nekin minun mielestäni hieman liioittelua. Tokihan levytyshistoria kiinnostaa, mutta vähemmälläkin tulisi asia selväksi. Paul McCartneyn vaihtoehtoinen näkemys Let it be -levystä on sekin toisaalta mielenkiintoinen, toisaalta turhuuden rajoilla. Nyt julkaistavat U.S.-versiot menevät samaan kategoriaan, ainakin meidän eurooppalaisten näkökulmasta. Aika moni amerikkalainen kuitenkin on lapsuudessaan kuunnellut Beatlesia nimenomaan amerikkalaisilta levyversioilta, joten heille voivat nämä CD:t tarjota melkoisen nostalgiatripin.

Kaiken tämän marmatukseni jälkeen olen silti sitä mieltä, että Beatles-tuotannon uusissa julkaisuissa on pysytty melko maltillisella linjalla. Beatlesin musiikki menisi kaupaksi vaikka minkälaisessa paketissa, mutta oikeuksien haltijat ovat pyrkineet pitämään brändin tason korkealla. Beatles-biisejä ei ole sekalaisilla kokoelmilla, ainakaan alkuperäisinä esityksinä. Beatles-kokoelmalevyjä ei ylipäätään ole CD-muodossa muita kuin klassikot punainen ja sininen sekä listaykköskokoelma 1. Se on yllättävän vähän, jos verrataan mihin tahansa muuhun maailmanlaajuisesti tunnettuun bändiin. (Love-albumin voisi tietysti laskea kokoelmaksi, mutta minusta se on jotain muuta.)

Vielä niistä U.S.-levyistä: taidan tyytyä tilaamaan kirjaston kokoelmiin vain Yesterday and today -levyn, lähinnä ulkomusiikillisista seikoista. Siihenhän liittyy se pahennusta herättänyt ja hyllytetty "teurastamo"-kansikuva. Kyseinen kuva on luonnollisesti mukana tässä uudelleenjulkaisussa. Kirjasto toimii tässäkin ns. resurssiviisaasti, koska teidän ei tarvitse hankkia tällaisia kuriositeettilevyjä omaksi.

Ps. En tiedä, mikä on ennätys yksittäisen levyn uudelleenjulkaisujen määrässä, mutta Pink Floydin Dark side of the moonin täytyy olla aika lailla kärjessä. Tämän selvityksen mukaan kyseinen levy on masteroitu CD-julkaisua varten yksitoista kertaa! Siltikään yksiselitteisesti parasta versiota ei ole saatu aikaiseksi, vaan keskustelu jatkuu edelleen... Keski-kirjastojen neljä eri versiota riittänevät hyvin.