Elektroninen musiikki on alusta pitäen rymistellyt raja-aitoja. Niinpä siltä osastolta löytyy niin klassisia kuin uudempiakin kummallisuuksia. Kotimaisista pioneereista tunnetuin lienee Erkki Kurenniemi, jonka nimi tuli tutuksi myös Wigwamin ja M.A. Nummisen levynkansista. Uudemmista kotimaisista tekijöistä voisi nostaa esille Mika Vainion, joka on soolotuotantonsa lisäksi tehnyt kansainvälisesti tunnustettua työtä Pan Sonic -yhtyeen kanssa.
Mika Vainion viimeisin albumi Aineen musta puhelin sijoittuu genreen nimeltä dark ambient. Itselleni ensimmäinen kosketus sitä lajia oli Ovro-nimisen artistin levy Revisited, joka sisältää Pietarin-matkalla äänitettyjä ääniä. Suhinan ja kohinan alta voi kuulla puhetta ja ehkä joskus jotain säveliksi tulkittaviakin ääniä. Sitä kuunnellessani en voinut välttyä ajatukselta, että olin tehnyt vikaostoksen veronmaksajien rahoilla. Mutta tässäkin tapauksessa on kysymys makuasioista: dark ambient on jonkun muun kuppi teetä.
Eikä kannata unohtaa myöskään ns. taidemusiikkia: ainakin minimalististen säveltäjien (esim. Terry Riley, Steve Reich, Philip Glass) tuotokset ovat vinkeää kuunneltavaa, ainakin hetken aikaa. Minimalistinen klassikko, eräänlainen looginen huipentuma, on tietysti John Cagen pelkistä tauoista koostuva sävellys 4'33. Kirjastosta tämä kuuluisa teos löytyy vain kahtena eri versiona, ja vähemmän yllättäen Frank Zappan versio on ollut suositumpi (106 lainaa) kuin unkarilaisen lyömäsoitinorkesteri Amadinda Ütöegyüettesin versio (0 lainaa).
Missä menee sinun rajasi? Mikä on musiikkia sinun korvillesi?