maanantai 28. huhtikuuta 2014

Tarra - ystävä vai vihollinen?

Kirjastossa työskentelevä musiikin ja levyjen ystävä aina silloin tällöin ahdistuu levyihin kiinnitettävistä kirjaston tarroista. Tarrat ovat välttämättömiä, jotta levyjen palautus, lainaus, hyllytys ja muu hallinnointi olisi sujuvaa. Silti: kun pahvikantiseen CD-koteloon kiinnitetään tarra, on se levynkansi lopullisesti tärveltynyt. Erityisen suuri esteettinen haitta on, jos tarrat kiinnitetään etukanteen. Jos taas tarrat liimataan takakanteen, ongelmana on tärkeän informaation peittäminen.

Mitä tässä voisi tehdä? Olisiko tarrojen aiheuttamaa vahinkoa jotenkin mahdollista minimoida?

Tarvitaanko niin paljon tarroja? Levyn kanteen liimataan viivakooditarra ja niin sanottu infotarra, jossa kerrotaan levyn luettelointitiedot. Viivakooditarroja tarvitsemme ainakin siihen asti kun (ehkä joskus) siirrymme käyttämään lainauksessa ja palautuksessa RFID-tunnisteita.

Suurempi tarra ja siinä mielessä myös suurempi ongelma on infotarra. Levyt tarkistetaan jokaisen palautuksen jälkeen ja varmistetaan, että kaikki pakettiin kuuluvat osat ovat tallella: montako levyä ja kuinka monta sivua kansivihkossa pitäisi olla. Tarkastustyötä helpottaa ja nopeuttaa huomattavasti, että nämä tiedot ovat levykotelon infotarrasta luettavissa eikä tietoja tarvitse hakea tietokoneelta. Palautusmäärät ovat (onneksi, kiitos teille) sellaisia, että yhtään ei parane hidastaa tarkistusprosessia.

Infotarra on tarpeen myös hyllytyksessä. Levykotelon selkämykseen laitettu ns. signum-tarra kertoo kyllä kolme ensimmäistä kirjainta, jonka mukaan levy aakkostetaan. Kolme ensimmäistä kirjainta ei vain välttämättä riitä ja joskus, varsinkin taidemusiikissa, voi levynkannen perusteella olla hankala tietää, minkä nimen mukaan levy aakkostetaan. Infotarrasta voi tarkistaa myös teoksen nimen niin kuin se tietokannassa kerrotaan, mikä voi olla muotoilultaan erilainen kuin levyn kannessa. Siinä mielessä infotarrasta hyötyy siis myös yhtä tiettyä levyä etsivä asiakaskin.

Voisiko tarran sijoittamisessa käyttää enemmän harkintaa?
Pitääkö tarra lätkäistä aina siihen samaan paikkaan, vai voisiko paikan katsoa levykohtaisesti? Kokemus on osoittanut, että on yllättävän työlästä lainata ja palauttaa suurta määrää levyjä, jos viivakooditarra ei ole aina samassa paikassa. Jyväskylän maalaiskunnassa viivakooditarran paikka oli CD-levyissä (yleensä) takakannessa, joten edelleen jonkin verran asiakkaat joutuvat pyörittelemään levykoteloita. Infotarran suhteen on sama juttu, vaikka se ei niin koskekaan asiakasta, vaan levyjä tarkistavaa henkilökuntaa. Tarrojen vakiopaikat nopeuttavat levyjen käsittelyä myös siinä vaiheessa, kun levyjä valmistellaan lainauskuntoon. Infotarran paikasta voi toki keskustella, mutta kovin hyviä vaihtoehtoja ei ole tarjolla. Eikö kuitenkin ole hyvä, että infotarra on kiinni muovikotelon etukannessa, jonka alta vihkon saa helposti ulos, eikä siten tarran alle jää tietoa piiloon? (Pahvikotelot ovat asia erikseen.)

No voisiko sitten tarrat edes olla pienempiä? Viivakooditarroja on varmasti myös pienempiä markkinoilla. Jyväskylän kaupunginkirjaston niteissäkin on vielä jonkin verran entisiä maalaiskunnan ja Korpilahden tarroja, jotka ovat huomattavasti pienikokoisempia. Jostain syystä ne vain eivät tunnu toimivan lainaus- ja palautusautomaateilla niin hyvin kuin nyt käytössä oleva tarramalli. Tässä tarvittaisiin siis tuotekehittelyä, mutta se ei ole kirjaston omissa käsissä.

Infotarrankin pienentäminen on hankalaa. Periaatteessa tarrat olisi mahdollista yhdistää: kirjastojärjestelmässämme on mahdollista tulostaa viivakoodi infotarraan. Silloin siis tarvittaisiin kahden sijasta vain yksi tarra (joka tosin ei olisi yhtään nykyistä infotarraa pienempi). Käytännössä on kuitenkin kätevämpää, että infotarra ja viivakooditarra ovat erillisiä, siksi tätä mahdollisuutta ei käytetä.

Summa summarum: kirjastossa asetetaan käytännöllisyys esteettisyyden edelle. Pyrimme välttämään levykotelon sisältämän informaation peittämistä, koska se on kirjaston ensisijainen tehtävä: informaation tallettaminen haettavaan muotoon. Asioilla on kuitenkin tapana kehittyä, eli ehkä jonain päivänä pystymme kohtelemaan kunnioittavammin graafisten suunnittelijoiden työtä ja levykoteloita esteettisinä esineinä. Mutta en kehota odottamaan hengitystä pidättäen.

Ps. Jotain kehitystä sentään on jo tapahtunut. Katsokaapa levyjen päädyissä olevia ns. signumtarroja: aikaisemmin selkätarrat olivat samankokoisia kuin kirjoissa, mutta nykyään tarroista askarrellaan olennaisimmat tiedot pienemmiksi paloiksi ja liimataan vain ne levyn kansipaperiin. Tämä helpottaa myös levyn kansien osien vaihtamista, jos esimerkiksi keskiön hampaat lähtevät irti.