Katoavien levyhyllyjen mysteeri

Vuodenvaihde on hyvä hetki puntaroida ajan henkeä. Mitä mieltä olet näistä väitteistä?

1. CD-levyt ovat halvempia kuin koskaan
Alle puoli vuotta vanhan levyn voi löytää reilusti alle kymmenellä eurolla eikä siinä tarvitse olla mitään taiteellista vikaa. Tämän voi mainiosti todeta menemällä levykauppaan juuri nyt, kun käynnissä on jokavuotiseksi vuodenvaihteen perinteeksi muodostunut Levyale. Alennusmyynti on kuitenkin käytännössä ympärivuotinen ja halvimman hinnan löytäminen on netissä hyvin helppoa. Entäpä käytetyt levyt? Niitä saa puoli-ilmaiseksi kierrätyskeskuksista, jonne moni on joutunut kokoelmansa dumppaamaan, kun divarit eivät CD-levyjä suostu enää ottamaan vastaan.

2. Omistamisen tarve vähenee
Miksi ne levyt sitten ovat siellä kierrätyskeskuksissa? Siksi, koska verkossa on valtava musiikkikokoelma muutaman klikkauksen päässä käytettävissä milloin vain missä vain. Suurelle fyysiselle levykokoelmalle ei ole kodissa tarvetta. Minä näen tämän osana laajempaa ajattelutavan muutosta: kaikkea ei tarvitse omistaa. Internet mahdollistaa entistä joustavampia tavaroiden vuokraus- ja lainauspalveluita. Tälle on jo vakiintunut sanakin: jakamistalous. Omistaminen vaihtuu yhä useammin palvelujen käyttämiseksi.

3. Levykokoelmia ja kirjahyllyjä ei enää arvosteta
Harmittaa myöntää, mutta Teuvo Loman saattoi olla oikeassa väittäessään kirjahyllyjen olevan muinaismuistoja. Usein asia on ratkaistu jo arkkitehdin suunnittelupöydällä niin, että ainakaan olohuoneessa ei kirjahyllylle sopivaa paikkaa edes ole. Minua tämä harmittaa ja ihmetyttää, koska levy- ja kirjahyllyjen tutkiminen on mielenkiintoista puuhaa: hyllyjen sisällön perusteella saa niiden omistajasta pääteltyä hyvinkin paljon. Tai jos ei muuta irtoa, niin ainakin hyviä keskustelunavauksia.

Ilmiö näkyy kirjastoissakin monella tapaa, selkeimmin kirjastojen poistomyynneissä, joissa kirjoja jää myymättä paljon enemmän kuin aikaisemmin. Kirjastojen lainaluvut eivät ole suuresti romahtaneet, mutta huolestuttavaa on se, että nuorten lukeminen on vähentynyt. Todellakin: 15-24-vuotiaita nuoria miehiä ei turhan usein kirjastossa näe.

Kirjastojen kannalta tässä kaikessa on kuitenkin myös mahdollisuuksia. Ainakin tuo jakamistalous on nimenomaan kirjastojen ydinaluetta. Sovitaan sitten niin, että ulkoistetaan levy- ja kirjahyllyt kodeista kirjastoihin. Me pidämme hyllyt ojennuksessa ja päivitämme klassikoiden sekaan uutuuksia. Sitten kun tarvitset sen yhden biisin, jota et mistään muualta saa käsiisi, me hankimme sen sinulle käden käänteessä. Ehkä aika rehvakas uudenvuodenlupaus, mutta siihen tähdätään!

Tervetuloa harjoittamaan jakamistaloutta kirjastoon myös vuonna 2015!

Ps. Jos kuitenkin haluat kotiisi kirjahyllyn, mutta et ihan perinteistä, täältä saa vinkeitä ideoita. 

Hehän ovat kuin kaksi tonttua

Taas on julkaistu uusia joululaululevyjä.  On taidemusiikkia ja poppia, on harrasta ja remuilevaa, on uutta ja perinteistä. Skaala on hyvinkin laaja.

Kaksi suomalaista miesartistia ovat kuitenkin - todennäköisesti toisistaan tietämättä - olleet joululaululevyprojekteissaan hämmästyttävän samanlaisilla linjoilla. Lauri Tähkän Jouluni laulut ja Kyösti Mäkimattilan Joulumuistoni ovat kuin yhdestä puusta.

Molempien levyillä yleistunnelma on häpeämättömän nostalginen. Enimmäkseen ollaan rauhallisissa tunnelmissa, mutta hieman myös hypähdellään. Ajatukset ovat jossain (kuvitteellisessa?) menneisyydessä, jolloin joulu oli jotain muuta kuin kulutusjuhlavuoden huipentuma. Melkein kuulee pirtin lattialle levitettyjen jouluolkien kahinan. Tätä vaikutelmaa luovat suomalaisesta kansanmusiikista tutut soittimet ja soittotyyli: harmoni ja kantele soivat molempien levyillä, Tähkän levyllä myös viulua soitetaan pelimannityyliin ja Mäkimattilan levyllä kuullaan haitariakin.

Kun levyt ovat tyyleiltään näin yhteneväiset, ei ole ihme, että kappalevalinnatkin käyvät niin pitkälle yksiin. Me käymme joulun viettohon, Tuikkikaa, oi joulun tähtöset, Heinillä härkien kaukalon, Jouluyö, juhlayö, Tonttu, Konsta Jylhän joululaulu. Nämä kuusi (6!) kappaletta ovat näillä molemmilla levyillä. (On siellä toki muitakin kappaleita, ihan uusiakin, mutta silti.) Onko muka suomalainen joululauluvalikoima näin kapea? Miten tällainen yhteensattuma on selitettävissä? Suomalaisten kapealla geeniperimällä?

Tilannetta täydentää vielä Suvi Teräsniska, joka uudella (toisella!) joululaululevyllään Joulun henki esittää hänkin Konsta Jylhän joululaulun. Itse pidän tuota joululaulua ehkä kauheimpana kaikkien joululaulujen joukossa, mutta tästä levytyssuosiosta päätellen taidan olla Suomen kansan enemmistön kanssa täysin eri linjoilla.

Tästäkin huolimatta, hyviä hetkiä joulumusiikin parissa. Näinä päivinä niitä hetkiä on nimittäin vaikea välttää, ellei sitten tämä porilaisen kauppakeskuksen linja yleisty.

Ps. Kai se on jonkinlaista huumoria, kun The Blind Boys of Alabama aloittaa oman joululevynsä sanoilla "Do you see what I see?"

Poistoblues

Jyväskylän kaupunginkirjastossa on parhaillaan käynnissä poistomyyntitapahtuma. Levymetsästäjille en kuitenkaan kovin suuria saaliita lupaa. Jyväskylän kaupunginkirjastossa on perinteisesti oltu varsin varovaisia CD-levyjen poistamisessa. Jatkossa tilanne saattaa kuitenkin muuttua: meillä nimittäin loppuu hyllytila.

Yksi keino helpottaa tilannetta on siirtää harvemmin kysytty tavara varastoon. Vaajakosken aluekirjastosta vapautui pari vuotta sitten varastotilaa, jota ryhdyttiin täyttämään levyillä. Nyt se tie on kuljettu loppuun, sillä kirjasto menettää tämän varastotilan tulevassa Vaajakosken kirjastotalon remontissa. Alun perinkin varasto oli monien mielestä noin yhdeksän kilometrin verran väärässä paikassa. Niinpä varastoa ollaan nyt tyhjentämässä ja siirtämässä pääkirjastolle. Samalla poistetaan levyjä, joita meillä on useampi kappale, eli niin sanotusti löysät pois.

Pääkirjastollakaan varastotilaa ei ole tuhlattavaksi asti. Polttavin kysymys siis on, mitä teemme levyille, joita ei ole kuin yksi kappale Jyväskylän kaupunginkirjastossa, mutta joiden ei kysynnän puolesta tarvitsisi olla avohyllyissä. Aikaisemmin tällaisten viimeisten kappaleiden poistamista on pyritty välttämään. Nyt taitaa tulla seinä vastaan siinäkin asiassa, nimittäin tällaisia levyjä meillä riittää helposti yhden varaston verran.

Kirjastomme varastointiperiaatteita ollaankin parhaillaan päivittämässä. Tilanne on muuttunut edellisestä päivityskerrasta, esimerkiksi Keski-kirjastokimpan perustaminen on kasvattanut asiakkaidemme käytössä olevaa kokoelmaa. Yksi asia ei kuitenkaan ole muuttunut: valtakunnallista musiikkivarastoa ei ole vieläkään.

Kirjapuolella asia on jo ratkaistu: Kuopion Varastokirjastoon  voimme lähettää meiltä poistetut, tarpeeksi hyväkuntoisen viimeiset kappaleet (jos kyseinen teos sieltä vielä puuttuu). Levyjen suhteen tällaista loppusijoituspaikkaa ei Suomessa ole, vaikka sitä on jo vuosikymmeniä suunniteltu. Onneksi on sentään Saundiholvi, Tikkurilassa sijaitseva pääkaupunkiseudun kirjastojen yhteinen musiikkiaineistojen varasto. Sieltä saa levyjä kaukolainaksi, mutta siellä ei ole mahdollisuutta ottaa vastaan meiltä poistettuja levyjä.

Helppoa ratkaisua ei ole näköpiirissä. Kokoelma on kirjaston kivijalka. Poistamisessa voidaan tehdä isompia ja peruuttamattomampia virheitä kuin hankinnassa. Esimerkiksi vinyylilevyjä poistettiin kirjastoista aikanaan turhan innokkaasti. Tästä virheestä on kirjastoissa otettu opiksi, mutta ratkaisu ei voi olla sekään, että ei poisteta mitään. CD-levyjen luonnollinen poistuma (levyjen katoamiset ja rikki menemiset) ei riitä ratkaisemaan tilakysymystä, vaan jotain on meidän henkilökunnankin tehtävä.

"Musiikin luokitus on aivan liian kova pala asiakkaille"?

Lainausotsikoitujen blogikirjoitusten sarja jatkuu. Tällä kertaa lainaus on otettu Musiikki kuuluu kaikille -blogista, tästä kirjoituksesta. Siinä nimittäin ammutaan alas, ainakin osittain, edellinen kirjoitukseni viime viikolta, jossa käsittelin luokitukseen perustuvaa hyllyjärjestystä.

Kirjoituksessani kritisoin säveltäjän mukaan järjestettyjä hyllyjä. Turussa kuitenkin sellaisista on hyviä kokemuksia. Perustelut tuntuvat aika vastustamattomilta: lisää tietoa paremmin esillä, helppokäyttöisyys sekä asiakkaille että henkilökunnalle, ja mikä parasta: "kirjastossa tuntuu yhä enemmän aktiivisuutta ja onnistumisen tuntua".

Aktiivisuutta ja onnistumisen tuntua haluaisin meillekin lisää. Minä yritän asiakaspalvelutilanteissa aina muistaa painottaa, että me olemme töissä asiakkaitamme varten, heidän käytettävissään. Harmillisen usein asiakkailla tuntuu olevan se käsitys, että kirjaston henkilökuntaa ei saa häiritä.

Usein taitaa olla kysymys myös siitä, että asiakkaiden mielestä on noloa joutua pyytämään apua. Mistä se sitten johtuu? Ikävistä kirjastokokemuksista? Yleisemminkin yhteiskunnassamme vallitsevasta itsepalveluun kannustavasta kulttuurista? Yksinäisen sankarin ihanteesta?

Minun veikkaukseni syyksi on epäonnistumisen pelko. Löytymättä jäänyt levy tai kirja on yhdenlainen epäonnistuminen, joka pahimmassa tapauksessa muuttuu nöyryytykseksi, kun apuun pyydetty kirjaston työntekijä löytää kaivatun niteen käden käänteessä.

Kirjastot järjestävät kirjaston käytön opetusta koululaisille ja jonkin verran myös aikuisille. Se auttaa asiaa jonkin verran, mutta emme voi lähteä siitä, että asiakkaan pitää suorittaa kirjaston käytön tutkinto, ennen kuin hänen kannattaa tulla kirjastoon. Kirjaston hyllyjärjestyksen, samoin kuin verkkokirjaston, pitäisi olla niin helppoja käyttää, että asiakas löytää hakemansa ilman opastusta. Se on kova vaatimus, mutta siihen pitää pyrkiä.

Onnistumisen tunnetta lisäävät myös yllätyslöydöt. Uutuuksien rooli on tässä merkittävä, mutta vanhemmastakin aineistosta saa mielenkiintoisia ja houkuttelevia aineistonäyttelyjä. Yleisemminkin levyjen ja kirjojen esillepanoon kannattaa panostaa. Säveltäjien mukaan järjestetyt hyllyt tuntuvat Turussa onnistuneen myös yllätyslöytömielessä. Hmm, joudunko siis korjaamaan käsitystäni tästä hyllyjärjestysasiasta?

Yllätyslöydöt eivät kuitenkaan lämmitä asiakasta, joka etsii yhtä tiettyä teosta. Niissä tilanteissa kirjaston asiakaspalvelijoiden, meidän, pitäisi olla helposti saavutettavissa. Avun pyytämisen pitäisi olla niin helppoa, että se ei tuntuisi pyytämiseltä. Hyväksi havaittuja keinoja tähän ovat esimerkiksi henkilökunnan jalkautuminen tiskin takaa lähemmäs asiakkaita sekä vähemmän massiiviset asiakaspalvelutiskit. Nämä tosin eivät ole niin vain toteutettavissa, joskin isoin este lienee henkilökunnan asenteissa.

Parempaa asiakaspalvelua kohti, keinolla millä hyvänsä!

Ps. Lisäsin tuon mainion Musiikki kuuluu kaikille -blogin oikean laidan "Katso myös nämä!" -linkkilistalle. Suosittelen tutustumaan kyseisen blogin muihinkin kirjoituksiin!

"Lajitteluun intoutunut ja elämään kyllästynyt ihminen, joka kaipasi lisää järjestystä"

Facebook-kaverini seinällä käytiin äskettäin keskustelua kaunokirjallisuuden eri lajien hyllyttämisestä erikseen. Erityistä kummastusta herätti novellien erottaminen muusta proosasta. Suuri osa keskustelijoista oli ei-kirjastolaisia (myös keskustelun aloittanut kaverini). Kommentit olivat melko värikkäitä ja sieltä poimin tämän bloggaukseni otsikon. Otsikon lausahdus on melko osuva kirjastoihmisen määritelmä, mutta onko se koko totuus?

Tässä en nyt ota novelleihin tai muuhun kaunokirjallisuuden hyllytykseen kantaa. Samaa asiaa joudutaan kuitenkin miettimään myös kirjastojen musiikkiosastoilla, esimerkiksi juuri nyt, kun mylläsimme Vaajakosken musiikkiosaston pop-rock-levyhyllyä uuteen järjestykseen. Tavoitteena on selkeyttää ja helpottaa kirjaston käyttöä, mutta voiko tässä käydä niin, että asiakkaiden on entistä vaikeampi löytää hakemaansa?

Vaajakosken musiikkikokoelma on ollut kokoonsa nähden hyvin vähän lajiteltu. Esimerkiksi juuri tämä pop-rock-osasto: kaikki tyylit ovat olleet sulassa sovussa samoissa aakkosissa, oli se sitten punkia, discoa tai bluegrassia. Se oli ihan toimiva ratkaisu, tai ainakin harvat hyllyjärjestystä koskevat asiakaskommentit olivat positiivisia.

Olematon negatiivinen palaute ei kuitenkaan välttämättä tarkoita sitä, että asiat olisivat täydellisessä jamassa. Noin vuosi sitten "intouduimme lajittelemaan". Totesimme, että Suomi-räppiä kysellään paljon, joten tuntui perustellulta ottaa hiphop ja rap-musiikki erilleen, jotta tuon tyylilajin ystävien kirjastokäynnit olisivat antoisampia. Samalla, kun sille tielle lähdettiin, otettiin omille hyllyilleen myös tekno ja reggae + ska, nekin kun ovat selkeästi omat juttunsa.

Nämä erottelut toteutettiin kirjastoille tavallisimpaan tapaan: luokkanumeroita käyttäen. Jokaisen levykotelon reunaan kiinnitetyn luokkanumeron mukaan levyt on kätevä järjestää musiikkityylin mukaan ja verkkokirjastossa sama numero tarkoittaa nimenomaan hyllypaikkaa. Numerot ovat kuitenkin monille asiakkaille vähän hankala tapa lähestyä musiikkikokoelmia. Niinpä joissakin kirjastoissa on viime vuosina lähdetty rakentamaan hyllyjärjestystä luovempaan tapaan. Esimerkiksi taidemusiikkia on järjestetty hyllyihin säveltäjän mukaan, sisälsivät ne levyt sitten sinfonioita (78.541), oopperoita (78.351) tai konserttoja (78.55).

Entä jos Beethovenin levyllä on myös pari biisiä Brahmsilta? Entä jos haluan tutustua eri säveltäjien sellokonserttoihin?  Väliaikaiset nostot ja näyttelyt ovat kannatettavia, mutta pysyviä hyllyjärjestyksiä säveltäjien mukaan en kannata. Kirjastoissa aineiston pitää olla esillä niin, että sitä on A) mielekästä selata hyllyillä, mutta samalla B) tietokannasta haetun niteen pitää olla helposti ja loogisesti löydettävissä hyllystä. Nämä tavoitteet ovat valitettavasti jotakuinkin käänteisessä suhteessa keskenään. Siitä kuitenkin pitäisin kiinni, että verkkokirjastossa näkyvä hyllypaikkatieto olisi yhteneväinen fyysisen hyllyn kanssa.

Täydellistä ja lopullista hyllyjärjestysratkaisua ei siis taida olla. Tänään otimme, vuosien jahkaamisen päätteeksi, pop-rockin seasta erilleen luokan 78.89112: hard rock / heavy rock. Heavy on ihan perusteltu erilleen otettava, mutta hard rockin takia olen tätä erottelua lykännyt. Missä menee tavallisen rockin ja hard rockin välinen raja? Aika monen yhtyeen/artistin kohdalla sitä on vaikea vetää. Entä jos artistin tuotannossa on kevyempiä ja raskaampia levyjä? Laitetaanko ne silloin eri luokkiin ja siten eri hyllyihin? Vastaus: kyllä. Näistä epäkohdista huolimatta uskon, että tekemämme hyllyjärjestysmuutos on enimmäkseen toimiva. Jäämme odottamaan asiakaspalautetta, tervetuloa antamaan.

Ps. Alussa mainitsemassani Facebook-keskustelussa ihmeteltiin myös, että "kukahan raukka siellä istuu illat pitkät miettimässä, mihin hyllyyn sijoitetaan scifi-trilleri, maagis-realistinen sukusaagamuistelmateos, enkeli-sotakirja"... Täällähän me näitä mietitään, että pitäisikö Kaija Koo olla iskelmässä vai pop-rockissa. Esimerkkejä hankalasti kategorisoitavista teoksista löytyy toki paljon, mutta toisaalta suurin osa sujahtaa paikalleen aika helposti. Eli ei meillä yöunet mene, kiitos vain huolenpidosta. Enemmän olen huolissani asiakkaista, jotka eivät tule kysymään neuvoa kirjastohenkilökunnalta, vaan poistuvat tyhjin käsin. Sitä paitsi juuri heiltä me tarvitsisimme palautetta hyllyjärjestyksestämme!

Kukasämpläsimitähäh?

Korviini osui kappale, jossa oli mahtavan hyvä, jostain Stevie Wonderin kappaleesta napattu bassokuvio. En tunnistanut esittäjää enkä muistanut, mistä Wonderin kappaleesta riffi oli. Aika heikot lähtökohdat lähteä selvittämään, mistä kappaleista on kysymys. Vai?

Nykytekniikalla tämä ei ole minkäänlainen ongelma. Olisin saanut kappaleen selville saman tien, jos minulla olisi ollut käytössäni älypuhelin ja siinä Shazam-sovellus. Tämä ihmeellinen ohjelma siis tunnistaa ja nimeää kuuluvan kappaleen muutamassa sekunnissa. Vielä muutama vuosi utopistiselta tuntunut idea on täyttä totta, eikä Shazam edes ole ainoa musiikintunnistussovellus. Joiltakin ohjelmilta onnistuu jopa hyräillyn kappaleen tunnistus.

Mobiilin ratkaisun sijaan minun täytyi odottaa, että pääsin tietokoneen ääreen. Google osaa vastata moniin kysymyksiin, joten kokeilin hakua "who sampled stevie wonder". Se antoi ensimmäisenä tuloksen, joka vei minut WhoSampled -sivustolle. Tällaisesta sivustosta en ollut aikaisemmin kuullutkaan, vaikka näemmä se on ollut enemmän tai vähemmän julkisesti tarjolla jo yli viiden vuoden ajan. Whosampled.com on yhteisöllisesti tuotettu tietokanta, johon on kerätty tiedot erilaisista kappalelainauksista. Lainat voivat olla esimerkkini kaltaisia "sämpläyksiä" tai kokonaisia cover-versioita.

Sivuston toteutus on toimiva: lainaava ja lainattu kappale asetetaan vierekkäin YouTube-upokkeina ja yläpuolella lukee kellonlyömä, missä kohtaa lainattu pätkä on. Sivuston käyttökokemusta jonkin verran häiritsevät ankarasti vilkkuvat mainosbannerit, mutta toisaalta kaupallisuus on tämän koko sivuston elinehto. Kappaleiden ohessa on suorat linkit kauppoihin (iTunes, Amazon ja eBay), jos selailijalle syntyy halu ostaa kappaleet omiksi. Joko alkuperäinen tai se uudempi.

Jälleen kerran internetin taikamaailma aiheuttaa musiikkikirjastotyöntekijälle ristiriitaisia tunteita. Upeaa, että musiikin hakeminen on nykyään entistä helpompaa ja ajasta ja paikasta riippumatonta. Mutta mihin meitä kirjastoihmisiä enää tarvitaan? No, jos ei muuhun, niin ainakin kertomaan asiakkaillemme kaikista näistä mahdollisuuksista, jos vaikka he eivät niistä vielä tiedä.

Kirjaston nettisivuille on koottu hyviä musiikkitietosivustoja, tänne ja tänne. Listoilla alkaa olla mittaa sen verran, että itsekin pitää aina välillä käydä muistelemassa, että mitä kaikkea onkaan löydettävissä. Sillä: meidän kirjastolaisten ei onneksi tarvitse yrittääkään tietää kaikkea, mutta meillä pitäisi olla ainakin jonkinlainen käsitys siitä, mistä mitäkin tietoa kannattaa hakea. Kaikki vastaukset kun eivät tule Googlelta yhtä helposti, kuin tässä esimerkissäni.

Ps. Se korviini osunut kappale oli, kuten oheinen kuva kertoo, Wild Wild West (Will Smith feat. Dru Hill and Kool) ja sample oli Wonderin I wish -kappaleesta. Wild Wild West löytyy muuten myös kirjaston tietokannasta.

Suosittelen

Kirjaston asiakkaat tuntuvat aika hyvin tietävän, mitä ovat hakemassa. Asiakas tulee tiskille kysymään neuvoa lähinnä vain silloin, jos teosta ei löydykään hyllystä tai teoksen ja tekijän nimi ovat päässeet unohtumaan.

Harvoin, mutta joskus kuitenkin pääsee suosittelemaan. Hieno tilanne ja todellinen luottamuksen osoitus! Kuitenkaan en muista, että olisin koskaan päässyt asiakkaan pyynnöstä suosittelemaan musiikkia, vaan kyselijät ovat aina olleet luettavaa vailla. Ymmärrettävää sinänsä, että musiikkisuosituksille ei ole niin paljon tarvetta: levyarviot ja kavereiden suosittelut riittävät varsin pitkälle. Uuteen ja tuntemattomaan musiikkiin on myös helppo tutustua netissä ihan omin päin esimerkiksi YouTubessa. Kirjojen vastaava pikaselailu ei ole niin helppoa.

Joskus asiakas haluaa tietyntyyppistä musiikkia, mutta ei tiedä mistä hakea. Tällaiset tiedonhakutehtävät ovat musiikkikirjastotyön arkea, enkä laske sitä varsinaiseksi suositteluksi. Toki jos kysytty musiikinlaji sattuu olemaan lähellä kirjastoammattilaisen sydäntä, saattaa asiakaspalvelutilanne helposti kääntyä suosittelun puolelle. Viimeisin esimerkkitapaus kuitenkin meni minun musiikkimakuni ulkopuolelle: asiakas halusi easy listening -musiikkia James Lastin tapaan hammond-uruilla soitettuna. Hetken verran löi tyhjää, varsinkin, kun kirjastotietokannan asiasanoituksestakaan ei ollut apua, mutta sitten hoksasin ottaa avuksi kättä pidempää.

Nimittäin PIKI-verkkokirjaston sivuilla olin joku aika sitten bongannut nettipalvelun, joka asettaa artistit järjestykseen musiikkityylin mukaan. Liveplasma-nimisen hakumoottorin tuottama lopputulos antaa osviittaa siitä, mitä artisteja ehkä kannattaisi tsekata. Palvelun piirtämän häkkyrän visuaalis-informatiivisista ansioista voi olla montaa mieltä, mutta kyllähän se silmää ilostuttaa.

Täydensin artistilistaa myös Spotifyn "related artists" -hakua käyttämällä. Siinä tehtävässä Spotify suoriutuu oikeinkin hyvin. Sen sijaan Spotifyn tarjoamat suositukset ovat hämmentävän usein kauniisti sanottuna kaukaa haettuja. Minulle apparaatti tarjosi kerran Lapinlahden Lintujen kuuntelun perusteella Boycottia, Costelloa, Tapiola Choiria ja Martti Talvelaa. Mikä ettei, voinhan minä noita kuunnella, mutta en kyllä ymmärrä, minkälaisella algoritmilla tuo tulos on saatu.

Tai ehkä Spotify on rohkeissa suositteluissaan oikeilla jäljillä? Jos haluamme kuulla vaikuttavaa musiikkia, kannattaako meille tarjota samantyyppisiä artisteja, kuin mitä olemme kuunnelleet? Kun kuulee jotain ihan muuta - musiikkia, jollaista ei arvannut olevan olemassakaan - saattaa kokea sykähdyttäviä kuunteluelämyksiä.

Suositteluja kaipaaville asiakkaille on Helsingin kirjastoissa tarjolla palvelutuote. Kirjasto 10:ssä ensimmäisenä lanseeratun palvelun esikuvana on kuntosaleilta tuttu henkilökohtainen valmentaja, eli kirjastoista voi varata itselleen henkilökohtaisen luku- tai musiikkivalmentajan. Lukemani perusteella palaute on ollut varsin positiivista, mm. Pikkurilli-niminen bloggaaja innostui asiasta.

Vaikka meillä ei ole menty tuotteistuksessa näin pitkälle, vastaavaa palvelua saattaa saada, jos osaa kauniisti pyytää. Olisikohan sinun kirjastosi henkilökunnassa musiikista innostunut henkilö, jolta voisit kysyä musiikinkuunteluvinkkejä? Vaikka musiikkimakunne eivät menisikään aivan yksiin, hänen osumatarkkuutensa voi tuskin olla Spotifya huonompi. Parhaimmassa tapauksessa sekä sinun että kirjaston työntekijän musiikillinen maailma avartuu!

Laina-ajan lyhyt historia

Häämusiikkilevyt ovat meillä pikalainoja. Mutta mitä pikalaina tarkoittaa? Yhden yön juttu?

Kirjastoissa yleisimmin käytössä oleva laina-aika on neljä viikkoa. Muut laina-ajat ovat perusteltuja poikkeamia tästä normista. Eripituisilla laina-ajoilla pyrimme palvelemaan asiakkaitamme paremmin, esimerkiksi parantamaan kysytyn aineiston saatavuutta.

Aina välillä on kuitenkin hyvä miettiä itsekriittisesti, onko kaikille poikkeuksille riittäviä perusteita. Entä saavatko asiakkaamme helposti ja riittävästi tietoa laina-ajoistamme?

Tämä pikalaina on hyvä esimerkki. Kun aiemmin oli vain neljän viikon lainoja, niin pikalainan kahden viikon laina-aika oli selkeä konsepti. Sitten keksittiin viikkolaina-idea ja -nimi. Hyvä idea ja informatiivinen nimi, ei siinä mitään, mutta rinnakkain laitettuna käsitteet viikkolaina ja pikalaina johtavat ajatukset harhaan.

Pikalaina-aika todellakin tarkoittaa meillä kahta viikkoa. Epäselvää tilannetta korjaisi, jos kaikissa pikalainatarroissa lukisi "2 viikkoa". Pikalainakirjoissa näin jo onkin. Levyjen kansiin on haluttu laittaa pienempiä tarroja, siksi se laina-ajan pituus jätettiin tarrasta pois. Tämä kuitenkin aiheuttaa jatkuvasti sen verran sekaannusta, että jotenkin se laina-aikatieto on siihen saatava. Lisään asian to do -listalleni.

Onko häämusiikkilevyjen edes tarpeellista olla kahden viikon laina-ajalla? Havahduin asiaan äskettäin, kun huomasin, että häälevyjä on hyllyssämme useampi kappale samaa levyä. Eikös nyt pitäisi olla näiden sesonki? Todennäköisin selitys lienee, että häämarssin ja -valssin valintaa varten ei enää tarvitse tulla kirjastoon levyjä lainaamaan, sillä valinnan voi tehdä YouTube-pohjalta. Häälevyjen osalta kysynnän ja tarjonnan epäsuhtaa ei siis enää tarvitsisi tasoittaa lyhyemmällä laina-ajalla?

Myös joululevyt ovat pikalainoja. Näin levyt kiertävät nopeammin ja varaamisessakin on järkeä: levyn saattaa ehtiä saamaan joulusesongin aikana. Joululevyissä pikalaina-aika siis on edelleen perusteltu (mutta niihinkin pitäisi saada se 2 vkoa -merkintä).

Entäs sitten eri aineistolajit: esim. DVD:t yksi viikko, lehdet 2 viikkoa? Laina-aikoja ei ole merkitty niteisiin, vaan oletamme asiakkaiden tietävän tämän asian. Toki kerromme asian täällä ja kirjastotilassa yritämme tiedottaa lipun ja lapuin, mutta aina joku asiakas yllättyy ikävästi. Sitä paitsi pitäisiköhän DVD-levyillä olla pidempi laina-aika, kun niitäkin alkaa meillä olla jo kysyntään nähden riittävästi? Varsinkin useamman levyn DVD-boksille viikon laina-aika on melkoisen lyhyt.

Tilannetta sekoittaa vielä asiakkaiden hiljainen tieto: edelleen asiakkaat Vaajakoskella kysyvät, että "onko tällä kirjalla lyhyempi laina-aika, kun se on uutuus?" Jyväskylän maalaiskunnan kirjastossa nimittäin uutuudet olivat kahden viikon lainoja, eikä sitä merkitty mitenkään niteeseen. Voi olla, että joku muistelee sitäkin, että myös musiikkilevyillä oli kaikilla kahden viikon laina-aika. Viisi vuotta tuntuu olevan liian lyhyt aika tällaisten asioiden unohtamiseen.

Tuntuuko siltä, että tämä on aivan liian sekavaa? Onneksi on yksi varma konsti: tarkista eräpäivät lainakuitista. Sen kun tekee jo kirjastossa, niin voi palauttaa saman tien ne lainat, joiden eräpäivät eivät tyydytä. Tämä lienee paras tapa välttyä yllätyksiltä.

Ps. Nyt vielä tarkistan, että minun kaikilla lainoillani on neljän viikon laina-aika. Lähden nimittäin kuukaudeksi kesälomailemaan, enkä aio tulla käymään kirjastossa lähestyvän eräpäivän takia. 

Nimeni on Koo, Kaija Koo.

Joidenkin artistien kohdalla ei ole välttämättä ihan selvää, mistä kohtaa kirjaston hyllyä heidän levyjänsä kannattaisi etsiä. En tarkoita nyt sitä, että saman artistin levyjä voi olla niin rock- kuin iskelmäluokassa. Tarkoitan sitä, että aina ei ole ihan selvää edes se, mikä on tekijän sukunimi tai että miten bändin nimi pitäisi kirjoittaa. Minkä nimen mukaan teos aakkostetaan kirjaston hyllyyn?

Testaapa itse:




Aakkostetaanko tämä levy kohtaan

a) KAT (<- Katri)
b) HEL (<- Helena)
c) KAL (<- Kalaoja)






Entäs toinen vastaava esimerkki:

a) KAR
b) TAP
c) JAL (<- Jalkanen)






Tai sitten:

a) KAI
b) KOO
c) KOK (<- Kokkola)






Entäs sitten venäläiset nimet:

a) TSA
b) TSH
c) TCH





Tai tämä bändi:

a) ELE
b) ELO
c) E.L




Oikeat vastaukset saat klikkaamalla oheisia kansikuvia (tosin yksi klikkaus ei vielä riitä, vaan pitää klikata "plussat auki", ks. viereinen kuva, nuoli osoittaa aakkostuksen määrittävän pääsanan ensimmäiset kirjaimet).

Toinen tapa tarkistaa oikeat vastaukset on tutustua Hankalat musiikkinimet -luetteloon, jossa lihavoidut nimet ovat ne, joita kirjastoissamme käytetään. Perusteluihin voi tutustua täällä, eli päätösten taustalla on monenlaista yhteisesti sovittua sääntöä ja käytäntöä.

Tavoitteena on, että artistista käytettävä nimenmuoto on käytössä kaikissa kirjastoissa samanlaisena. Aikaisemmin, paperisten kirjastoluetteloiden aikakaudella, kirjastoilla oli enemmän sooloilun varaa. Nykyään kirjastojen tietokantojen pitää olla mahdollisimman yhteensopivia, jotta verkkohakeminen esimerkiksi Frank-monihakupalvelussa olisi mitenkään mielekästä. Pilkunviilauksen merkitys ulottuu siis laajemmalle kuin vain kirjaston hyllyyn ja sen aakkosjärjestykseen.

Joskus ratkaisut ovat keskenään ristiriitaisia, kuten esimerkkieni Katri Helenan ja Kari Tapion tapauksissa. Tällaisiin päätöksiin on tarvittu joskus pitkiäkin keskusteluja, eikä lopputulos välttämättä ole kaikkien keskustelijoiden mielen mukainen. Tätä keskustelua käydään Kirjastot.fi -foorumilla. Tällä hetkellä aktiivisessa keskustelusäikeessä mietitään mm. Anssi 8000:n nimenmuotoa. Käy vakoilemassa, millaisista asioista kirjastoluetteloija repii pelihousunsa!

Fillarille

Polkupyörät nostetaan talviteloilta viimeistään nyt: Jyväskylän seudun pyöräilyviikon päätapahtuma on lauantaina 10.5.! Jyväskylän kaupunginkirjasto ei tällä kertaa ole mukana Pyöräilyviikon ohjelmatuottajana. Hengessä ollaan kuitenkin mukana: tässä pyöräilyaiheinen Spotify-lista!

Pyöräilyviikon suojelija, avaaja ja pääesiintyjä on Jukka Poika, mikä on perusteltua, sillä hän on tällä listalla kahdellakin biisillä. Reggaen lisäksi musiikillinen tyylilajikirjo ulottuu lastenmusiikista r&b:hin, mutta perussävy on melko pop. Niin, ja tämä lista on rajattu vain kotimaiseen musiikkiin. Maailmanlaajuisesti tunnetut pyöräilyaiheiset kappaleet on listattu aika hyvin jo toisaalla.

Ja tottakai saat nämä biisit myös kirjastosta:

Brita Koivunen ja Eino Virtanen: Polkupyörä
Esa Pakarinen: Suhmuran Santra
Juice Leskinen: Einarin polkupyörä
M.A. Numminen: Att cykla är nödvändigt
Anna Babitzin: Kulta polkee fillarillain

Freeman: Ajetaan tandemilla
Maukka Perusjätkä: Ajan polkupyörää
Ne Luumäet: Multa pöllittiin fillari
Klamydia: Pyöräilymuistoja

J. Karjalainen yhtyeineen: Jaguar blues

Seppo Sillanpää: Iida ja Inkeri
Heidi Kyrö: Fillarikesä
Mamba: Pyöräkellariin
Hector: Vanhat polkupyörät
Alimo & Control: Fillari

Egotrippi: Polkupyörälaulu

Jukka Poika ja Jenkkarekka: Rullaan

Juhani: Poljen mun pyörän
Kotoisat Sävyt: Mun fillari

Raappana feat. Jukka Poika: Luotu ajamaan
Åttopojat: Menopeli
Takuumiehet: Polkupyörän sain
PMMP: Mummola
Paukkumaissi: Jopo
Martti Servo & Napander: Pyöräilyn ystävä
Martti Servo & Napander: Pyöräillyonnettomuus pimeällä sillalla

Herra Heinämäen Lato-Orkesteri: Fillarille
Emma Salokoski Ensemble: Pyöräilijäpoika
Moottörin Jyrinä: Pyöräkilpailu
Antti Matikainen: Pyöräilen
Masa Mainds: Pyörällä päästään
Siiri Nordin & Alexandra Babitzin: Pölkkypää ei käytä kypärää
Riston polkupyöräräppi

Scandinavian Music Group: Kaunis Marjaana
JVG: Konkeli
HKI Crates: Spessujopo

Karri Koira feat. Asa: Pyöräilykypärä
Emilia Lajunen: Turkoosi polkupyörä
Hohka: Lihava mies ja polkupyörä

Nummiranta & Takahahmot: Jag gillar my fillar
Dalindéo: Pyöräily Hämeentiellä
Lossi T & Juoksut: Pyörävaras

Ps. Keksitkö listalta puuttuvia biisejä? Laita kommenttia, niin täydennetään. Paitsi että Ookko tehny lenkkiä -rallatuksen jätin pois tietoisesti esteettis-moralistisista syistä, joten sitä on turha ehdottaa. Kai minulla joku veto-oikeus on?

EDIT: Kiitos palautteesta! Palasin vielä tutkimaan tietokantoja tarkemmalla kammalla ja löysin parisenkymmentä (!) biisiä lisää. Lisäsin ne soittolistalle ja myös linkit verkkokirjastoomme. Kappaleet ovat listalla suunnilleen kronologisessa järjestyksessä julkaisuajankohdan mukaan.

EDIT2: Alunperin vajaan kahdenkymmenen kappaleen soittolista on viikossa paisunut yli neljänkymmenen kappaleen mittaiseksi. Soittolista on hieman pidempi kuin verkkokirjastoon linkitetty lista kappaleista, eli ihan kaikkia kappaleita ei tietokannastamme löydy. 

Tarra - ystävä vai vihollinen?

Kirjastossa työskentelevä musiikin ja levyjen ystävä aina silloin tällöin ahdistuu levyihin kiinnitettävistä kirjaston tarroista. Tarrat ovat välttämättömiä, jotta levyjen palautus, lainaus, hyllytys ja muu hallinnointi olisi sujuvaa. Silti: kun pahvikantiseen CD-koteloon kiinnitetään tarra, on se levynkansi lopullisesti tärveltynyt. Erityisen suuri esteettinen haitta on, jos tarrat kiinnitetään etukanteen. Jos taas tarrat liimataan takakanteen, ongelmana on tärkeän informaation peittäminen.

Mitä tässä voisi tehdä? Olisiko tarrojen aiheuttamaa vahinkoa jotenkin mahdollista minimoida?

Tarvitaanko niin paljon tarroja? Levyn kanteen liimataan viivakooditarra ja niin sanottu infotarra, jossa kerrotaan levyn luettelointitiedot. Viivakooditarroja tarvitsemme ainakin siihen asti kun (ehkä joskus) siirrymme käyttämään lainauksessa ja palautuksessa RFID-tunnisteita.

Suurempi tarra ja siinä mielessä myös suurempi ongelma on infotarra. Levyt tarkistetaan jokaisen palautuksen jälkeen ja varmistetaan, että kaikki pakettiin kuuluvat osat ovat tallella: montako levyä ja kuinka monta sivua kansivihkossa pitäisi olla. Tarkastustyötä helpottaa ja nopeuttaa huomattavasti, että nämä tiedot ovat levykotelon infotarrasta luettavissa eikä tietoja tarvitse hakea tietokoneelta. Palautusmäärät ovat (onneksi, kiitos teille) sellaisia, että yhtään ei parane hidastaa tarkistusprosessia.

Infotarra on tarpeen myös hyllytyksessä. Levykotelon selkämykseen laitettu ns. signum-tarra kertoo kyllä kolme ensimmäistä kirjainta, jonka mukaan levy aakkostetaan. Kolme ensimmäistä kirjainta ei vain välttämättä riitä ja joskus, varsinkin taidemusiikissa, voi levynkannen perusteella olla hankala tietää, minkä nimen mukaan levy aakkostetaan. Infotarrasta voi tarkistaa myös teoksen nimen niin kuin se tietokannassa kerrotaan, mikä voi olla muotoilultaan erilainen kuin levyn kannessa. Siinä mielessä infotarrasta hyötyy siis myös yhtä tiettyä levyä etsivä asiakaskin.

Voisiko tarran sijoittamisessa käyttää enemmän harkintaa?
Pitääkö tarra lätkäistä aina siihen samaan paikkaan, vai voisiko paikan katsoa levykohtaisesti? Kokemus on osoittanut, että on yllättävän työlästä lainata ja palauttaa suurta määrää levyjä, jos viivakooditarra ei ole aina samassa paikassa. Jyväskylän maalaiskunnassa viivakooditarran paikka oli CD-levyissä (yleensä) takakannessa, joten edelleen jonkin verran asiakkaat joutuvat pyörittelemään levykoteloita. Infotarran suhteen on sama juttu, vaikka se ei niin koskekaan asiakasta, vaan levyjä tarkistavaa henkilökuntaa. Tarrojen vakiopaikat nopeuttavat levyjen käsittelyä myös siinä vaiheessa, kun levyjä valmistellaan lainauskuntoon. Infotarran paikasta voi toki keskustella, mutta kovin hyviä vaihtoehtoja ei ole tarjolla. Eikö kuitenkin ole hyvä, että infotarra on kiinni muovikotelon etukannessa, jonka alta vihkon saa helposti ulos, eikä siten tarran alle jää tietoa piiloon? (Pahvikotelot ovat asia erikseen.)

No voisiko sitten tarrat edes olla pienempiä? Viivakooditarroja on varmasti myös pienempiä markkinoilla. Jyväskylän kaupunginkirjaston niteissäkin on vielä jonkin verran entisiä maalaiskunnan ja Korpilahden tarroja, jotka ovat huomattavasti pienikokoisempia. Jostain syystä ne vain eivät tunnu toimivan lainaus- ja palautusautomaateilla niin hyvin kuin nyt käytössä oleva tarramalli. Tässä tarvittaisiin siis tuotekehittelyä, mutta se ei ole kirjaston omissa käsissä.

Infotarrankin pienentäminen on hankalaa. Periaatteessa tarrat olisi mahdollista yhdistää: kirjastojärjestelmässämme on mahdollista tulostaa viivakoodi infotarraan. Silloin siis tarvittaisiin kahden sijasta vain yksi tarra (joka tosin ei olisi yhtään nykyistä infotarraa pienempi). Käytännössä on kuitenkin kätevämpää, että infotarra ja viivakooditarra ovat erillisiä, siksi tätä mahdollisuutta ei käytetä.

Summa summarum: kirjastossa asetetaan käytännöllisyys esteettisyyden edelle. Pyrimme välttämään levykotelon sisältämän informaation peittämistä, koska se on kirjaston ensisijainen tehtävä: informaation tallettaminen haettavaan muotoon. Asioilla on kuitenkin tapana kehittyä, eli ehkä jonain päivänä pystymme kohtelemaan kunnioittavammin graafisten suunnittelijoiden työtä ja levykoteloita esteettisinä esineinä. Mutta en kehota odottamaan hengitystä pidättäen.

Ps. Jotain kehitystä sentään on jo tapahtunut. Katsokaapa levyjen päädyissä olevia ns. signumtarroja: aikaisemmin selkätarrat olivat samankokoisia kuin kirjoissa, mutta nykyään tarroista askarrellaan olennaisimmat tiedot pienemmiksi paloiksi ja liimataan vain ne levyn kansipaperiin. Tämä helpottaa myös levyn kansien osien vaihtamista, jos esimerkiksi keskiön hampaat lähtevät irti.

Miten levyjen pitäisi olla esillä?

Hiihaa, Vaajakosken musiikkiosastolle saatiin uusi kaluste! Tähän kyllä kelpaa laittaa esille uutuudet, viikkolainat ja tänään palautetut. Autenttista asiakaspalautetta ei ole vielä kuultu, mutta ainakin omaan silmääni tämä sopii hyvin ja käytettävyyskin on kohdallaan. Aikaisempi laatikosto sai moitteita, joten voisi luulla, että tämä muutos miellyttäisi myös asiakaskuntaamme.

Mikä olisi kaikkein paras kirjastokaluste CD-levyille? Miten levyjen pitäisi olla esillä? Tähän ei ole yhtä oikeaa vastausta. Uutuudet ja tänään palautetut saavat olla eri lailla esillä kuin muut levyt, enemmän tyrkyllä. Näin useimmissa kirjastoissa onkin. Mutta entäs ne varsinaiset levyhyllyt?

Monet tuntuvat pitävän levyjen selaamisesta läpsyttelemällä, tiedättehän ne varsinkin levykaupoista tutut levytelineet. Kansikuvat pääsevät hyvin esille ja kiinnostuksen herättänyt levy on helppo ottaa hypisteltäväksi. Se mikä sopii kauppaan ei kuitenkaan välttämättä sovi kirjastoon. Kirjastossa etsitään usein juuri tiettyä levyä, kun taas kaupassa ollaan enemmän selailemassa. (Vaikka onhan näitä läpsytelineitä käytössä kirjastoissakin, mutta lähinnä vain pienissä kokoelmissa.)

Minä kyllä haluaisin levykauppa-asiakkaanakin (tai musiikkiharrastajakaverin kotona) tutkia levykokoelmaa tehokkaammin. Mieluiten niin, että levyt ovat hyllyssä ja näen levyistä vain selkämykset, niskan kipeytymisen uhallakin. Myös kirjastotyöntekijän näkökulmasta hyllyyn järjestäminen on parempi vaihtoehto, ainakin jos levyt halutaan pitää aakkosissa.

Tietenkin hyvällä musiikkiosastolla laitetaan levyjä tyrkylle muutenkin, esimerkiksi järjestämällä levyjä näyttelyksi jollakin tietyllä teemalla. Levyjen ei siis ole hyvä olla vain ja ainoastaan omalla paikallaan aakkosissa. Hyllyasioissakin kompromissit ja hybridiratkaisut ovat avain onneen, uskon.

Tulkaa testaamaan, miten meidän uusi kalusteemme pärjää. Ja jos näette jossain jonkun hyvän levyhyllyidean, kertokaa siitä meille!

Ps. Minun näkemistäni levyhyllyratkaisuista radikaalein on tehty Helsingin Kirjasto 10:ssä. Siellä levykotelot on purettu ja kansipaperit ja levyt sujautettu muovitaskuihin. Näin ei tarvitse korjata harmillisen herkästi rikkoutuvia koteloita ja levyt mahtuvat pienempään tilaan. Minun tehokkuusvaatimuksiini tai estetiikan tajuuni tämä ei kyllä sovi ollenkaan...

Uskalla rikkoa genrerajasi

Musiikin genrerajat ovat joskus vaikeita ylittää, niin kuuntelijoille kuin musiikin tekijöillekin. Lokerointi on osittain välttämätöntä, mutta pahimmillaan se kahlitsee musiikin tekijöiden ilmaisua ja estää kuuntelijoita löytämästä mielenkiintoista musiikkia.

Otetaanpa esimerkiksi hengellisen populaarimusiikin hylly, kirjaston luokka 78.896. Kyseinen lokero on yksi
vahvimmin yleisöä jakavista musiikkigenreistä. Osa kirjaston asiakkaista hakee musiikkinsa vain siitä hyllystä, kun taas muut kiertävät hyllyn kaukaa. Kristinopin mukaiset sanoitukset ovat useimmille ei-kirkossakävijöille liian raskasta kuunneltavaa.

Kotimaisesta tai kansainvälisestä gospel-skenestä ei taida löytyä yhtyettä tai artistia, jonka levyt olisivat lyöneet läpi mainstreamissa. Monessa muussa genressähän tämä on tapahtunut, esimerkiksi kotimaiset hiphop- ja reggae-artistit eivät enää esiinny vain omilleen, vaan saattavat myydä jopa stadionin täyteen. Joitakin gospel-taustaisia suosittuja artisteja toki on, esimerkiksi Juha Tapio ja Pekka Ruuska, mutta mainstreamsuosio kohtasi heidät vasta kun yksiselitteisesti hengelliset sanoitukset vähenivät heidän levyillään olemattomiin.

Hengellinen populaarimusiikki on toki siinä mielessä erilainen musiikkigenre, että määräävä tekijä on sanoitukset. Lokerointiin riittää, että suurin osa laulujen sanoituksista käsittelee kristillistä uskoa, on se musiikillisesti speed metallia tai folkpoppia tai mitä tahansa siltä väliltä. Luonnollisesti myös sanoitusten tyyleissä ja julistavuuden asteessa on suurta vaihtelua. Näistä syistä on suoranaista tuhlausta kulkea hyllyn ohi.

Kokeile vaikkapa tätä: Idän Ihmeet on riemastuttava nuorten miesten rymy-yhtye. Akustiset soittimet ja moniääninen laulu leimaavat kappaleita, mutta hauskaa on kuulla akustisessa musiikissa vaikutteita metallimusiikista. Sävellyksissä, sovituksissa ja kappalerakenteissa riittää koukkuja ja haastetta. Sanoituksissa ei oteta asioita liian vakavasti ja välillä käydään huumorimusiikinkin puolella. Kristillistä sanomaa ei peitellä, mutta Raamatulla ei myöskään lyödä päähän.

Idän Ihmeet julkaisi viime vuonna toisen albuminsa (tai kolmannen, jos ep-mittainen debyytti Lähes albumi lasketaan mukaan). Yhtye on Suomi-gospelissa jo merkittävä tekijä, ahkera ja suosittu keikkailija. Siihen nähden yhtye on ns. suurelle yleisölle yllättävän tuntematon. Siksikin Idän Ihmeisiin kannattaa tutustua, ihan yleissivistysmielessä. Jos käsityksesi gospelista on vuosia sitten nähdyn koulukonsertin varassa, on jo aika päivittää se käsitys.

Ps. Ruudolfin Doupeimmat Jumala seivaa on säännön vahvistava poikkeus: hengelliset sanoitukset eivät estäneet levyn nousua myyntilistoille, pikemminkin lisäsivät mediakiinnostusta. Ruudolf tosin ei ponnistanutkaan gospel-skenestä, vaan hän oli hankkinut kannuksensa hiphop-piireissä. Kirjastoissakin Ruudolfin levyt hyllytetään hiphophyllyyn, vaikka sanoituksissa sana sanotaan niin kuin se on. 

Beatles julkaisee uuden levyn

Beatlesin tuotantoa on taas tarjolla uudessa paketissa. Tällä kertaa kaupataan Beatles-levyjen Amerikka-versioita. Pitäisikö nämäkin versiot tilata kirjastoon? Kuinka mones kerta tämä lieneekään, kun samat levyt yritetään myydä uudelleen?

Uudelleenjulkaisukertojen määrä riippuu siitä, miten lasketaan. CD-muodossa Beatlesin tuotanto on julkaistu oikeastaan vasta kahdesti: ensimmäisen kerran 1987-88 ja toisen kerran 2009. 80-luvun julkaisut eivät hivelleet hifistien korvia, joten siinä mielessä uudelleenjulkaisulle oli ihan oikeasti tilausta. 2009-versioissa remasterointiin, miksauksiin ja julkaisujen ulkoasuun kiinnitettiinkin kiitettävän paljon huomiota ja vastaanotto oli pääosin kiittävää.

Eli ei tuo Beatlesin uudelleenjulkaisutahti nyt niin kovin kova ole. Tämä 2009 CD-julkaisu oli kuitenkin himpun verran ylilyövä erillisine mono- ja stereo-paketteineen. Nyt julkaistu ylellinen U.S.-paketti on liian samanlainen ja tulee liian pian, mikä ainakin minulla aiheuttaa tunteen liian tiheästä tarjonnasta.

Anthology-sarja ja BBC-live-kokoelmat ovat nekin minun mielestäni hieman liioittelua. Tokihan levytyshistoria kiinnostaa, mutta vähemmälläkin tulisi asia selväksi. Paul McCartneyn vaihtoehtoinen näkemys Let it be -levystä on sekin toisaalta mielenkiintoinen, toisaalta turhuuden rajoilla. Nyt julkaistavat U.S.-versiot menevät samaan kategoriaan, ainakin meidän eurooppalaisten näkökulmasta. Aika moni amerikkalainen kuitenkin on lapsuudessaan kuunnellut Beatlesia nimenomaan amerikkalaisilta levyversioilta, joten heille voivat nämä CD:t tarjota melkoisen nostalgiatripin.

Kaiken tämän marmatukseni jälkeen olen silti sitä mieltä, että Beatles-tuotannon uusissa julkaisuissa on pysytty melko maltillisella linjalla. Beatlesin musiikki menisi kaupaksi vaikka minkälaisessa paketissa, mutta oikeuksien haltijat ovat pyrkineet pitämään brändin tason korkealla. Beatles-biisejä ei ole sekalaisilla kokoelmilla, ainakaan alkuperäisinä esityksinä. Beatles-kokoelmalevyjä ei ylipäätään ole CD-muodossa muita kuin klassikot punainen ja sininen sekä listaykköskokoelma 1. Se on yllättävän vähän, jos verrataan mihin tahansa muuhun maailmanlaajuisesti tunnettuun bändiin. (Love-albumin voisi tietysti laskea kokoelmaksi, mutta minusta se on jotain muuta.)

Vielä niistä U.S.-levyistä: taidan tyytyä tilaamaan kirjaston kokoelmiin vain Yesterday and today -levyn, lähinnä ulkomusiikillisista seikoista. Siihenhän liittyy se pahennusta herättänyt ja hyllytetty "teurastamo"-kansikuva. Kyseinen kuva on luonnollisesti mukana tässä uudelleenjulkaisussa. Kirjasto toimii tässäkin ns. resurssiviisaasti, koska teidän ei tarvitse hankkia tällaisia kuriositeettilevyjä omaksi.

Ps. En tiedä, mikä on ennätys yksittäisen levyn uudelleenjulkaisujen määrässä, mutta Pink Floydin Dark side of the moonin täytyy olla aika lailla kärjessä. Tämän selvityksen mukaan kyseinen levy on masteroitu CD-julkaisua varten yksitoista kertaa! Siltikään yksiselitteisesti parasta versiota ei ole saatu aikaiseksi, vaan keskustelu jatkuu edelleen... Keski-kirjastojen neljä eri versiota riittänevät hyvin.