Miten levyjen pitäisi olla esillä?

Hiihaa, Vaajakosken musiikkiosastolle saatiin uusi kaluste! Tähän kyllä kelpaa laittaa esille uutuudet, viikkolainat ja tänään palautetut. Autenttista asiakaspalautetta ei ole vielä kuultu, mutta ainakin omaan silmääni tämä sopii hyvin ja käytettävyyskin on kohdallaan. Aikaisempi laatikosto sai moitteita, joten voisi luulla, että tämä muutos miellyttäisi myös asiakaskuntaamme.

Mikä olisi kaikkein paras kirjastokaluste CD-levyille? Miten levyjen pitäisi olla esillä? Tähän ei ole yhtä oikeaa vastausta. Uutuudet ja tänään palautetut saavat olla eri lailla esillä kuin muut levyt, enemmän tyrkyllä. Näin useimmissa kirjastoissa onkin. Mutta entäs ne varsinaiset levyhyllyt?

Monet tuntuvat pitävän levyjen selaamisesta läpsyttelemällä, tiedättehän ne varsinkin levykaupoista tutut levytelineet. Kansikuvat pääsevät hyvin esille ja kiinnostuksen herättänyt levy on helppo ottaa hypisteltäväksi. Se mikä sopii kauppaan ei kuitenkaan välttämättä sovi kirjastoon. Kirjastossa etsitään usein juuri tiettyä levyä, kun taas kaupassa ollaan enemmän selailemassa. (Vaikka onhan näitä läpsytelineitä käytössä kirjastoissakin, mutta lähinnä vain pienissä kokoelmissa.)

Minä kyllä haluaisin levykauppa-asiakkaanakin (tai musiikkiharrastajakaverin kotona) tutkia levykokoelmaa tehokkaammin. Mieluiten niin, että levyt ovat hyllyssä ja näen levyistä vain selkämykset, niskan kipeytymisen uhallakin. Myös kirjastotyöntekijän näkökulmasta hyllyyn järjestäminen on parempi vaihtoehto, ainakin jos levyt halutaan pitää aakkosissa.

Tietenkin hyvällä musiikkiosastolla laitetaan levyjä tyrkylle muutenkin, esimerkiksi järjestämällä levyjä näyttelyksi jollakin tietyllä teemalla. Levyjen ei siis ole hyvä olla vain ja ainoastaan omalla paikallaan aakkosissa. Hyllyasioissakin kompromissit ja hybridiratkaisut ovat avain onneen, uskon.

Tulkaa testaamaan, miten meidän uusi kalusteemme pärjää. Ja jos näette jossain jonkun hyvän levyhyllyidean, kertokaa siitä meille!

Ps. Minun näkemistäni levyhyllyratkaisuista radikaalein on tehty Helsingin Kirjasto 10:ssä. Siellä levykotelot on purettu ja kansipaperit ja levyt sujautettu muovitaskuihin. Näin ei tarvitse korjata harmillisen herkästi rikkoutuvia koteloita ja levyt mahtuvat pienempään tilaan. Minun tehokkuusvaatimuksiini tai estetiikan tajuuni tämä ei kyllä sovi ollenkaan...

Uskalla rikkoa genrerajasi

Musiikin genrerajat ovat joskus vaikeita ylittää, niin kuuntelijoille kuin musiikin tekijöillekin. Lokerointi on osittain välttämätöntä, mutta pahimmillaan se kahlitsee musiikin tekijöiden ilmaisua ja estää kuuntelijoita löytämästä mielenkiintoista musiikkia.

Otetaanpa esimerkiksi hengellisen populaarimusiikin hylly, kirjaston luokka 78.896. Kyseinen lokero on yksi
vahvimmin yleisöä jakavista musiikkigenreistä. Osa kirjaston asiakkaista hakee musiikkinsa vain siitä hyllystä, kun taas muut kiertävät hyllyn kaukaa. Kristinopin mukaiset sanoitukset ovat useimmille ei-kirkossakävijöille liian raskasta kuunneltavaa.

Kotimaisesta tai kansainvälisestä gospel-skenestä ei taida löytyä yhtyettä tai artistia, jonka levyt olisivat lyöneet läpi mainstreamissa. Monessa muussa genressähän tämä on tapahtunut, esimerkiksi kotimaiset hiphop- ja reggae-artistit eivät enää esiinny vain omilleen, vaan saattavat myydä jopa stadionin täyteen. Joitakin gospel-taustaisia suosittuja artisteja toki on, esimerkiksi Juha Tapio ja Pekka Ruuska, mutta mainstreamsuosio kohtasi heidät vasta kun yksiselitteisesti hengelliset sanoitukset vähenivät heidän levyillään olemattomiin.

Hengellinen populaarimusiikki on toki siinä mielessä erilainen musiikkigenre, että määräävä tekijä on sanoitukset. Lokerointiin riittää, että suurin osa laulujen sanoituksista käsittelee kristillistä uskoa, on se musiikillisesti speed metallia tai folkpoppia tai mitä tahansa siltä väliltä. Luonnollisesti myös sanoitusten tyyleissä ja julistavuuden asteessa on suurta vaihtelua. Näistä syistä on suoranaista tuhlausta kulkea hyllyn ohi.

Kokeile vaikkapa tätä: Idän Ihmeet on riemastuttava nuorten miesten rymy-yhtye. Akustiset soittimet ja moniääninen laulu leimaavat kappaleita, mutta hauskaa on kuulla akustisessa musiikissa vaikutteita metallimusiikista. Sävellyksissä, sovituksissa ja kappalerakenteissa riittää koukkuja ja haastetta. Sanoituksissa ei oteta asioita liian vakavasti ja välillä käydään huumorimusiikinkin puolella. Kristillistä sanomaa ei peitellä, mutta Raamatulla ei myöskään lyödä päähän.

Idän Ihmeet julkaisi viime vuonna toisen albuminsa (tai kolmannen, jos ep-mittainen debyytti Lähes albumi lasketaan mukaan). Yhtye on Suomi-gospelissa jo merkittävä tekijä, ahkera ja suosittu keikkailija. Siihen nähden yhtye on ns. suurelle yleisölle yllättävän tuntematon. Siksikin Idän Ihmeisiin kannattaa tutustua, ihan yleissivistysmielessä. Jos käsityksesi gospelista on vuosia sitten nähdyn koulukonsertin varassa, on jo aika päivittää se käsitys.

Ps. Ruudolfin Doupeimmat Jumala seivaa on säännön vahvistava poikkeus: hengelliset sanoitukset eivät estäneet levyn nousua myyntilistoille, pikemminkin lisäsivät mediakiinnostusta. Ruudolf tosin ei ponnistanutkaan gospel-skenestä, vaan hän oli hankkinut kannuksensa hiphop-piireissä. Kirjastoissakin Ruudolfin levyt hyllytetään hiphophyllyyn, vaikka sanoituksissa sana sanotaan niin kuin se on.